Cornelius Henry DeLamater
Yhdysvalloissa
John Ericssonin vankin tukija ja henkilökohtainen ystävä oli
Cornelius Henry DeLamater (s.30.8.1821 Rhinebeck, New York ja k.
2.2.1889 New York), joka toimi pitkään hänen liikekumppaninaankin.
Heidän yhteistyö rakentui siten, että innovaatiot ja suunnitelmat
laati John Ericsson ja tuotteet valmistettiin Cornelius H.
DeLamaterin tehtaalla valmiiksi, jolloin DeLamerin huoleksi jäi
mekaniikka sekä pääoman hankinta rahoitukseen. Cornelius H.
DeLamater käytti vuosien saatossa merkittävän suuria summia
ystävänsä ideoiden rahoituksiin. Saattoi joskus käydä myös
niinkin päin, että DeLamater kaipasi tilapäistä rahoitusta,
jolloin hän saattoi asiassaan kääntyä myös varoihin päässeen
ystävänsä, John Ericssonin, puoleen. Cornelius H. DeLamater ihaili
varauksetta ystävänsä neroutta ja kertoi sen myös eräälle
ystävälleen kirjeessä näin: ”Ei kukaan ole koskaan älyävä
yhtä selvään kuin minä, kuinka suuri hän on joka suhteessa ja
minun käsitykseni mukaan kaikki se, mitä on hänen kiitoksekseen
kirjoitettu, on vain hietajyvänen todelliseen kirjoittamattomaan
historiaan verrattuna.”
John
Ericssonin kiivas luonne alkoi koetella Cornelius H. DeLamaterin
ystävyyttä varsinkin myöhemmällä iällä, vaikka he pysyivätkin
elämänsä loppuun asti hyvinä ystävinä. Lamater poistui joskus
Ericssonin kodista päättäen olla koskaan sinne palaamatta. John
Ericssonin sihteeri, Taylor, alkoi sovitella miesten välejä, koska
tiesi heidän ystävyytensä laadun. DeLamater ilmoitti sihteerin
välityksellä Ericssonille, että Ericssonin hänelle lausumat sanat
ehkä olivat syynä siihen, ettei hän enää tullut takaisin
Ericssonin taloon. Ericsson taas tähän lausui: ”Jos hän on
semmoinen narri, niin pysyköön vain poissa minun puolestani!”
Lopulta sihteeri Taylor sai taivuteltua herrat taas sopuun ja
yhteisymmärrykseen ja jo seuraavana päivänä Cornelius H.
DeLamater koputti jälleen John Ericssonin ovella ja sai tältä
ystävällisen vastaanoton.
John Ericssonin parhaan ystävän, Cornelius H. DeLamaterin hauta.
Vaikka
John Ericsson kävi suhteellisen vilkasta yhteyttä vanhan kotimaansa
sukulaisten kanssa, eivät hänen välinsä aina olleet omaan
Nils-veljeensä (s. 31.1.1802 Långbanshyttan, Värmland ja k.
8.9.1870 Tukholma) parhaat mahdolliset. Kävi nimittäin niin, että
Nils eteni Ruotsissa kanavatöistä asteittain kanavan ylijohtajaksi.
Kun kanava sitten valmistui, Nils sai nimityksen Ruotsin
rautatierakennusten ylijohtajaksi ja hieman myöhemmin hänet
ansioistaan korotettiin aatelissäätyyn ja vapaaherraksi. Tässä
yhteydessä Nils käytti tilaisuuttaa ja muutti isänsä nimen
Ericsson Ericsoniksi. Tämä oli kova paikka John Ericssonille, joka
suorastaan katkeroitui tästä nimenvaihdosta. Kirjeessään
veljelleen hän kirjoitti: ”Täkäläiset ja Ruotsissa asuvat
vihamieheni sanoivat – ennenkuin minä vielä olin asiasta
kuullutkaan, että rikas ruotsalainen insinööri siihen määrään
oli kyllästynyt sukulaisuuteen minun kanssani, että hän muutti
nimensä Ericsoniksi, ettei häntä pidettäisi minun sukulaisenani.
En voi koskaan unohtaa sitä mielipahaa, jonka tämä sukulaisuuden
irti sanominen minulle tuotti. Ehkä on vaimosi tästä osaksi
edesvastuun alainen. Sano hänelle, että se pois pyyhkäisty kirjain
vielä maksaa hänen lapsilleen puolen miljoonaa.” Kirjeestä
huolimatta veljekset jatkoivat kuitenkin kirjeenvaihtoaan
jatkossakin.
Ruotsiin
John Ericssonilta oli jäänyt poika, Hjalmar Elworth (s. 16.11.1824
Tukholma ja k. 12.7.1887 Jönköping), josta Nils Ericson huolehti.
Vuonna 1866 John Ericsson korvasi Nils-veljelleen 14 000 markkaa
poikansa hoitamisesta aiheutuneisiin kuluihin. Vasta 48 vuoden iässä
Hjalmar – Ruotsin valtionrautateiden ylitirehtöörinä - kirjoitti
isälleen, John Ericssonille, ensimmäisen kirjeen. Tämän jälkeen
he olivat kyllä jatkuvassa kirjeenvaihdossa ja Hjalmar sai isältään
monia arvokkaita neuvoja. Käydessään Ruotsin valtion edustajana
Philadelphian maailmannäyttelyssä Hjalmar vieraili myös New
Yorkissa isäänsä, John Ericssonia tapaamassa.
John
Ericsson kävi kirjeenvaihtoa myös sisarensa ja tämän lasten
kanssa sekä lähetti aikain kuluessa hyvin huomattavia rahallisia
summia heille, kuten niin monille muillekin sukulaisilleen ja
ystävilleen Ruotsissa. Sukulaiset eivät aina sopeutuneet John
Ericssonin nurkumiseen ja inttelyyn sekä hänen omituisilta
tuntuneisiin mielipiteisiin; hyvittääkseen ja lieventääkseen
eripuraa John Ericsson sitten lähetteli merkittäviä
rahalahjoituksia perästä päin asianosaisille. Yhdysvalloissakin
Ericsson vanhemmiten höltyi avokätiseksi jakaen rikkauksiaan, jopa
aivan tuntemattomille ihmisillekin. Eräällä kävelyretkellään
hän ajautui keskusteluun köyhän vaimon kanssa ja kuultuaan hänen
tilanteestaan, hän välittömästi tyhjensi lompakkonsa sisällön
vaimon käteen. Ericssonin sihteeri ei ollut kävelymatkalle varannut
rahaa mukaansa huomautti Ericssonille, että he eivät nyt pääsisi
lautalla Hudson joen ylitse kotiinsa. Näin Ericsson kääntyi
uudelleen köyhän vaimon puoleen ja pyysi tältä pari shillinkiä
lauttarahoiksi ja lausui tälle: ”Nyt olemme kuitit!”
Sihteerilleen hän tokaisi: ”Minä olen tuottanut vaimolle päivän
ilon ja hän on auttanut meitä kotia pääsemään.”
Yhä
vain omituisemmaksi John Ericsson muuttui vanhemmiten kotielämässään.
Ericsson osti New Yorkista talon vuonna 1864, jonka ympäristö oli
miellyttää ja vapaata. Talossaan hän asui yhdessä sihteerinsä
Taylorin, Lassöe nimisen tanskalaisen apulaisen ja irlantilaisen
taloudenhoitajattaren, Ann Cassidyn kanssa. John Ericsson alkoi
vähitellen viettää erakon elämää työhuoneessaan, jossa saattoi
nukkuakin yhdellä piirustuspöydällä. Monien ystävienkin täytyi
käyttää oveluutta päästäkseen hänen pakeille. Eräällä
kerralla Ericsson antoi sihteerilleen Taylorille kirjalliset ohjeet,
mainiten niissä mm.:”Sanokaa niille herroille, jotka käynnillään
minua kunnioittavat, etten minä millään ehdolla suostu tapaamaan
heitä, koska en voi sietää sitä, että minusta kirjoitetaan… En
ainoatakaan odotetuista onnentoivotuksista aio julkaista. Voitte
näyttää heille aurinkokonettani, jos haluatte. Tutkimuksieni tulos
ratkaisevasti todistaa, että auringon pintalämpö on päälle 3
miljoonaa Fahrenheit astetta.”
Ole Bornemann Bull.
Norjalainen
viulisti Ole Bornemann Bull (s. 5.2.1810 Bergen ja k. 17.8.1880)
vaimonsa Alexandrine Félicien kanssa ja eräs toinen pariskunta
käyttivät kerran viekkaudella hyväkseen John Ericssonin heikkoutta
musiikkiin tunkeutuakseen hänen taloonsa. Ericsson kuuli
työhuoneessa istuessaan viulunsoittoa ja kävi ikkunassa näkemättä,
mistä soitto tuli. Hän tunnisti kuitenkin soittajan huudahtaen: ”Se
on Ole Bull!” Nyt hän syöksyi jo portaita alas ja törmäsi
soittoniekkaan. Näin pariskunnat pääsivät kavalasti Ericssonin
juttusille hänen talossaan. Kun Ericsson tajusi tapahtuneen, hän
käyttäytyi kuin herrasmies ja oli vierailleen oiva isäntä. Ole
Bull arvosti kovasti John Ericssonia, sillä hän oli kerran saanut
Ericssonilta pianoonsa uuden kaikupohjan.
Ole Bull vanhempana.
John
Ericsson päästi talonsa kauniin ympäristön hoitamattomana
uskomattomaan kuntoon; vihannat puut vähitellen katosivat ja
lintujen laulu kaikkosi tyystin. Tilalle tulivat junan vihellys ja
liikenteen äänet. Ericsson oli kotipaikkaansa kuitenkin niin
kiintynyt, ettei hennonut luopua siitä mistään hinnasta.
Omaperäisellä tavalla hän koitti erinäisistä häiriötekijoistä
päästä eroon. Naapureille hän maksoi korvaukset siitä, että
nämä luopuivat haukkuvista koiristaan. Naapuruston nuori neitonen
taas sai kultakellon, kun lopetti aamuiset soirmiharjoituksensa
soittimen ääressä. Kotitaloonsa alkoi vähitelle pesiytyä rottia,
joita vastaan Ericsson kehitteli jälleen uusia kojeita ja laitteita.
Lopulta
John Ericsson kävi niin vihamieliseksi kaikkia muutoksia ja uusia
asioita kohtaan, ettei hän halunnut lähteä edes maaseudun rauhaan
kesää viettämään. Hän laiminlöi oman talonsa kunnostamista ja
korjauksia; jopa lattiamattojaan hän hän uusi vain kaikkein
kuluneimman tilalle pätkä kerrallaan, jolloin matoista tuli sangen
kirjavia. Ericsson suhtautui vähintään epäillen kaikkeen uuteen
tekniseen kehittelyyn. Kesti kauan ennen kuin hän suostui ottamaan
puhelimen käyttöönsä kotonaan. New Yorkin ilmaradalle hän ei
suostunut koskaan menemään ja Brooklynin sillalle Taylor sai hänen
vain viekkaudella houkutelluksi. Kirjeet hän halusi lukea käsin
kirjoitettuina. Kun hän sai koneella kirjoitetun kirjeen, sai
sihteeri Taylor ensin kirjoittaa kirjeen käsin, ennen kuin Ericsson
suostui lukemaan kirjettä itse. Aikoinaan Ericsson oli saanut
arvostelua ja epäilyä keksinnöillään ja nyt hän lankesi samaan
kuitenkin itse kyseenalaistaessaan teknistä kehitystä.
Kapteeni John Ericsson.
Kaikken
mieluiten Ericsson vietti aikaansa työhuoneessaan istuen
pianotuolilla piirustuspöytänsä ääressä, lipas tuolinsa päällä,
jotta istuinkorkeus oli sopiva. Vanhemmiten hän jopa nukkui
työhuoneessaan työpöytänsä päällä lipas tai kirja tyynynään.
Sihteeri Taylor opasti Ericssonille, että makuualusta voi jatkaa
toisella pöydällä, jotta jalkoja ei tarvitse riiputtaa pöydän
ulkopuolella. John Ericsson oli kuitenkin ylpeä omasta terveydestään
pitkään. Kun tauti sitten alkoi vaivata häntä, ei hän siitä
pahemmin välittänyt, vaan jatkoi puuhiaan taudista välittämättä.
Vain kerran hän kutsui lääkärin luokseen keskustellakseen
taudistaan – Brightin tauti – ja miten sen kanssa tulisi elää,
mutta sen koommin hän ei lääkärin kanssa halunnut olla
tekemisissä.
Kohtuuttoman
kova isku John Ericssonille oli helmikuussa 1889, kun hän sai kuulla
hyvän ystävänsä Cornelius DeLameterin kuolemasta. Tämän
seurauksena alkoi 86-vuotiaan John Ericssonin kunto heiketä nopeasti
ja melko jyrkästi. Hänen säärensä paisuivat ja hän laittoi
Taylorin katsomaan lääkärinkirjasta, mitä siinä sanottiin
asiasta. Vaivoistaa huolimatta Ericsson jatkoi työskentelyään ja
teki jokaaamuisen voimistelunsa säännöllisesti. Kun lääkäri
vihdoin kutsuttiin hänen luokseen, oli lääkärin kommentti
Ericssonista, että tämä oli ”kahdeksi kolmannekseksi kuollut”.
Ajatuksissaan Ericsson kuitenkin viihtyi edelleen työnsä äärellä
loppuun asti. Lääkäriltä hän kysyi kuitenkin: ”Voiko ihminen,
jolla on Brightin tauti, enää tehdä mitään työtä?”
Kaksi
päivää myöhemmin sihteeri Taylor seisoi John Ericssonin vuoteen
vierellä ja lausui: ”Nyt lepää. Tämä lepo on ihanaa, ihanampi
kuin voi sanoin sanoa.” Seuraavana yönä, 8.3.1889, Taylor näki
Ericssonin vuoteen ääressä tämän ”jalon ystävän, tämän
suuren ja hyvän miehen” viimeisen hengenvedon. 11.3.1889 kapteeni
John Ericsson haudattiin yksinkertaisin menoin. John Ericssonin
omaisuus oli hiipunut kahdesta miljoonasta markasta alle miljoonaan
markkaan. Omaisuus jaettiin hänen testamenttinsa mukaisesti
Taylorin, Laessöen, Anna Cassidyn ja monien ystävien ja sukulaisten
kesken.
Ericssonin muistopatsas.
The
Army und Navy Journalin toimittaja ja Ericssonin ystävä William
Conant Church sai Ericssonin jälkeen jääneet paperit
tutkittavakseen ja laati niiden ja muiden dokumenttien pohjalta
Ericssonista laajan elämäkerran. Monen vuosikymmenen ajan Ericsson
ennätti pitää melko tarkkaa päiväkirjaa elämästään ja
ajatuksistaan. Nämä päiväkirjat olivat punaisiin nahkasiteisiin
sidottuina hänen työhuoneensa kirjahyllyssä omalla hyllyllään.
Monia päiviä Ericsson myös repi pois kirjoista ja silppusi
roskiksi nämä sivut.
Vuonna
1890 amerikkalaisella risteilijä Baltimorella kuljetettiin John
Ericssonin ruumis Ruotsiin, jonne hän oli halunnut saada viimeisen
leposijansa. Eräälle ruotsalaiselle ystävälleen hän oli
kirjoittanut vuonna 1886: ”Tunnen vain yhden kotimaan. Levätköön
tomuni mieluummin sorakummun alla Ruotsin mannussa kuin tässä
maassa marmorisen muistopatsaan alla.” Huhtikuussa 1893 New
Yorkissa pystytettiin yleisillä varoilla suuren ruotsalaisen
keksijän muistopatsas. Jalustan korkokuvassa on Monitor-laiva
taistelussa Merrimacia vastaan sekä höyryruisku Princeton. Tekstinä
on ainoastaan yksi sana: Ericsson.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti