Keksijä ja kapteeni John Ericsson.

Tarinan päähenkilö on tällä kertaa Värmlannissa syntynyt John (Johan) Ericsson, jonka edelliset sukupolvet olivat jo louhineet rautaa maasta ja jalostaneet sitä käyttöön. Hänen esivanhempansa olivat tavallisia työtätekeviä ihmisiä, mutta isoisä Nils Ericsson oli noussut korkeampaan säätyyn päästessään erään malmikaivoksen osakkaaksi. Nils sai kerättyä jokinlaisen omaisuuden ja hankki pojalleen Olaville kelvollisen kasvatuksen. Olavi avioitui vuonna 1799 Brita Yngströmin kanssa, jonka isä omisti enemmistön Långbanshytten -nimisestä Värmlannin malmikaivoksesta ja rautatehtaasta. Näin perheeseen saatiin verta Britan puolelta flaamilaisista ja hänen isoäitinsä puolelta Skotlannista. Perhe asettuikin asumaan Yngströmin maatilalle vaatimattomaan rakennukseen, jossa perheeseen syntyi ensin tytär ja sitten kaksi poikaa, Nils vuonna 1802 ja Johan 31.7.1803.

Perheen kolmas lapsi osoitti varsin pian olevansa kiinnostunut kaikenlaisista koneista ja hän oli myös taitava piirtämään niistä kuvia. Poika tuntui viihtyvän yksin kotona askartelemalla, kun muu perhe harrasti luontoretkeilyä kodin ympäristössä. Edes leikkikaverit eivät saaneet häntä houkuteltua leikkeihinsä mukaan. Pojalla oli loistava tilaisuus nähdä ja tutkia koneita Långbanshytissä ja oma isä vielä rohkaisi häntä näihin tutkimuksiin monin tavoin. Jo vuonna 1809 kuusivuotias Johan laati malmikaivoksen pienoismallin; kaivos oli 12 tuumaa syvä ja hän oli itse tehnyt malliin nostokoneet ja portaat.

Kaikesta huolimatta perheelle koittivat kovat ja levottomat ajat; Olavi Ericsson menetti kaiken omaisuutensa. Velkojat kävivät usein ulosmittaamassa omaisuuttaan perheessä ja perhe muutti vielä pienempään mökkiin asumaan. Köyhyys koetteli perhettä talven ja keväällä 1811 perheen isälle tarjottiin työtä Göötan kanavalta, jota tuolloin parhaillaan rakennettiin (1810-1832).

Kanavan rakennusbudjetti oli valtaisa 24 miljoonaa riikintaalaria ja kanavalla työskenteli 58 000 rakentajaa. Näin perhe muutti isän työn perässä Forsvikiin, Vetternin läheisyyteen.

Osa Göötan kanavaa Trollhättenissa.

Siihen asti perheen kaikki lapset olivat saaneet vain omilta vanhemmiltaan opetusta kotioloissa, mutta vuosiksi 1811-1814 isän palkalla saatiin hankittua kotiopettaja lapsille. Kanavalla työtätekevät antoivat opetusta lapsille piirustuksessa. Varsin pian Johanin taidot ja kyvyt huomattiin; yhdeksän vuoden ikään tultuaan hän oli rakentanut jo pienen sahan, pumppukoneen sekä piirustuskojeet. Saha oli viilattu kellovieteristä ja akseliveivin poika valoi tinalusikasta, loppu koneistosta oli lähinnä puuta. Piirustuskojeiden harpin hän valmisti koivusta pistämällä kärjiksi neulat, jne. 11 vuoden iässä pojan taitavia piirroksia näki eräs kanavarakennuksen johtomiehistä ja hän kehotti pojan isää näyttämään niitä koko kanavatyön yliohtaja, kreivi Baltzar Bogislaus von Platenille (s. 29.5.1766 ja k. 6.12.1829). Molempien veljesten piirustuksia esiteltiin kreiville ja hän oli niistä innoissaan. Kreivi Platen järjesti molemmat veljekset kadeteiksi Ruotsin laivaston insinööriosastolle. Myöhemmin heidät sijoitettiin kanavaoppilaiksi, jotta he suoriutuisivat myöhemmin kanavalla insinööritöistä. Nils Ericsson yleni ripeästi armeijassa; ensin insinööriluutnantiksi, sitten kapteeniksi ja vihdoin everstiksi. Vuonna 1854 hänet aateloitiin ja kuningas Kaarle XV korotti hänet vapaaherraksi.

Vapaaherra Nils Ericsson.

Vuonna 1815 Johan teki jo piirustuksia kanavakomppanian arkistoon ja seuraavana vuonna hän oli tekemässä punnitustöitä apulaisena. Vuonna 1817 hän sai neljätoistavuotiaana johtaakseen eräällä kanavaosastolla punnitusta. Lyhyen vartensa vuoksi hän jöutui vielä nousemaan jakkaralle lukiessaan punnituskoneen tähystyslasia. Perheen isä, Olavi, sai kanavalla melko hyvän työpaikan, mutta perheen äiti halusi perheelle lisätuloja ja perusti täysihoitolan siviili- ja sotilasvirkamiehiä varten. Äiti kestitsi asiakkaitaan vähän turhankin hyvin ja pian oli taloustilanne sillä mallilla, että toiminta täytyi lopettaa kokonaan. Olavi Ericsson jälleen velkaantui pahoin ja vuonna 1818 hän lopulta kuoli pois. Äiti Brita yritti vielä kestitä vieraita, mutta menestys oli yhtä surkeata kuin ensimmäisellä kerralla. Hän vaihtoi liiketoimintansa juomien valmistamiseksi ja myi niitä kanavan työntekijöille. Nyt toiminta oli jo niin kannattavaa, että hän pystyi maksamaan osan edesmenneen miehensä veloistakin.

Rügenin saarella syntynyt kreivi Baltzar von Platen.

Nuori Johan Ericsson alkoi tuskastua kanavalla oloonsa ja seitsemäntoista vuoden iässä hän päätti antautua sotilasuralle. Tästä haaveestaa hänen päätään ei saanut edes kreivi Platen kääntymään. Poika pääsi lopulta Jemtlandin tarkka-ampujarykmenttiin vänrikiksi ja nousi pian rykmenttinsä parhaimpiin ampujiin sekä osoittautui kovin urheilulliseksi rykmentissään. Eipä kulunut pitkiä aikoja, kun hän oli jo luutnantti; tähän nimitykseen avittivat hänen taitonsa laatia piirustuksia ja kartoituksia. Hän oli sangen ahkera kaikessa toimessaan ja palkkaa maksettiin tuolloin rykmentissä suoritusperusteisesti. Tietojen mukaan hän nautti kaksinkertaista palkkaa muihin verrattuna ja lopulta hänet täytyi kirjata kahdeksi eri henkilöksi, jotta palkanmaksu ei olisi näyttänyt suosimiselta ja herättänyt kateutta.

Palvelustaan rykmentissä suorittaessaan hän samanaikaisesti laati kirjaa kanavien rakentamisesta. Kirjaan tulevat piirustukset painettaisiin kuparilevyistä ja hän päätti itse valmistaa nämä levyt. Tämän vuoksi hän anoi ja sai lomaa lähteäkseen Tukholmaan erään kuparipiirtäjän oppiin valmiuksia saadakseen. Oppi-isä päästi hieman tuskastuneen pojan yrityksen jälkeen kotiin, jossa tämä heti alkoi suunnitella kaiverruskonetta. Melko pian hän esitteli koneensa hämmästyneelle oppi-isälleen. Seuraavan vuoden aikana Johan kaiversi kojeellaan 18 kuparilevyä; levyt olivat keskimäärin parituhatta neliösenttimetriä laajoja. Yhdestä höyrykonetta esittävästä kuvasta Ericsson lausui myöhemmin: ”En unohda sitä hämmästystä, jota pumpputangon mustalta pohjalta esiintyvät terävät reunat synnyttivät useissa kuparipiirtäjissä. Taiteen aloittelija oli keksinyt sen tempun, että oli nämä osat peittänyt hienolla vernissalla, ennenkuin syövytti levyt. Ja sen kautta hän voitti kokeneet ammattimiehetkin.” Tämä kirjahanke ei kuitenkaan koskaan edennyt niin pitkälle, että sitä teosta olisi ryhdytty painamaan.

Vielä ennen maailmalle suuntautumistaan nuorimies Ericsson ennätti harjaantua eräässä asiassa. Hän kirjoitteli runoja eräälle upseerin tyttärelle ja he rakastuivat toisiinsa. Upseerien avioliittoja säädeltiin kovin ankarilla ohjeilla, joiden mukaan avioliitto ei ollut mahdollista nuoren naisen kanssa, jolla ei ollut myötäjäisiä. Heille syntyi kuitenkin poika, Hjalmar, jonka isä jätti äidille kaksi vuotiaana hoidettavaksi lähtiessään maailman valloitukseen. Varmaankin tämä episodi oli jouduttamassa lähtösuunnitelmia. Samoin teki hänen aivoituksensa, lämminilmakone, jolla oli tarkoitus horjuttaa höyrykoneen valta-asemaa tekniikan maailmassa. Nuori Ericsson oli aloittanut kokeilut ja sai rakennettua liekki- eli lämminilmakoneensa, joka kehitti useita hevosvoimia. Tästä rohkaistuneena hän kirjoitti selostuksen keksinnöstään joko vuonna 1825 tai 1826 siviili-insinöörien yhdistykselle Lontooseen.

Matkahanke meinasi myös kaatua rahan puutteeseen, mutta muuan varakas upseeriystävä lahjoitti Ericssonille 1 000 kruunua pyytämättä tähän matkaan varoja. Toukokuussa 1826 Ericsson saatuaan kotipuolessa asiat järjestykseen lähti ystävien saattelemana matkalle Englantiin. Vaikka ei sitä vielä tiennytkään, tämä jäi hänen viimeiseksi kerraksi nähdä synnyinmaataan. Loman hän saanut vain määräajaksi ja loman umpeuduttua hänet katsottiin karkulaiseksi. Ruotsin kruununprinssi seurasi mielenkiinnolla Ericssonin vaiheita ja järjesti niin asiat vuonna 1827 siten, että Ericssonille myönnettiin armeijasta ero ja samalla hänet ylennettiin kapteeniksi. Ericsson oli myöhemminkin niin ylpeä tästä, että kutsui itseään kapteeni John Ericssoniksi kuolemaansa asti.

Seuraavat 13 vuotta John Ericsson vietti Englannissa toimeliaana. Ensimmäiseksi hän alkoi tehdä työtä lämminilmakoneensa edistämiseksi, pian selvisi odottamaton asia; kone oli kotioloissa toiminut pihkaisella puulla poltettaessa täysin tyydyttävästi, mutta kun konetta käytettiin polttamalla kivihiiltä, se paloi liian hitaasti ja antoi liian kovan kuumuuden. Kone ei kestänytkään tätä, ja se oli kova isku keksijälleen. Hän sai osakseen pilkkaa ja arvostelua, mutta myös ammatti-ihmisten ihailua. Tässä vaiheessa hänet keksi John Braithwaite (s. 19.3.1797 Lontoo ja k. 25.9.1870 Lontoo) -niminen konetehtailija, joka otti siipiensä suojaan nuoren ruotsalaisneron ja ottipa hänet pian myös osakkaaksi tehtaaseensa. Koska yritykset tehdä höyrykonetta tarpeettomaksi olivat kariutuneet,ryhtyi John Ericsson nyt parantelemaan höyrykoneen ominaisuuksia monin tavoin. Hän rakensi lieden, jossa koneen käyttämät palje- eli keskipakoispuhalluslaitokset aikaan saivat keinotekoisen ilmanliikkeen. Lisäksi hän rakensi ulkopitatiivistäjän, jossa höyryä ei tiivistänytkään sisään ruiskutettu kylmä vesi, vaan ulkopinnalle johdettu kylmä vesi.

Kapteeni James Clark Ross.

Keksintöjään Ericsson hyödynsi Victory -nimisessä höyrylaivassa, johon napamatkaaja James Clark Ross (s. 15.4.1800 ja k. 3.4.1862) tilasi uudet koneet. Ericsson sijoitti koneet laivan vesirajan alapuolelle, jotta ne olisivat suojassa ampumisilta; aluksi hän luuli, että laivasta tulisi sotalaiva, mutta kun selvisi laivalla tehtävän napamatkailua, olikin koneisto tarkoitukseen epäkäytännöllinen. Suurella kiireellä Ericsson ja Braithwaite alkoivat vuorokauden ympäriinsä parannella puutteita laivassa, jonka varustelu oli napamatkaaja Rossiltakin jäänyt keskeneräiseksi ja edelleen laiva tuntui tarkoitukseensa sopimattomalta. Laivan kohtalo oli upota Jäämerellä ja Ross moitti kovin sanoin koneiston valmistajia, mutta samoin kovaa palautetta antoi myös Ericsson kirjeessään James Rossille. Vain vaivoin saatiin kaksitaistelu näiden herrojen kesken estettyä.