Kun
Albert Schweitzer lähti ensimmäisen kerran viidakkolääkäriksi
Lambareneen, hän motivoitui itsensä pelastamisella; hän pakeni
lähinnä omaa aikakauttaan viidakkoon. Toiselle matkalle viidakkoon
lähtiessään hänestä tuntui, että hän ajatteli nyt omaa
aikakauttaan. Nyt hän halusi tehdä sairaalastaan jonkinlaisen
esikuvan, hän halusi palvella ja avustaa omaa aikakauttaan. Kesällä
1920 Schweitzer oli täysin valmis työhön teologina, ajattelijana,
lääkärinä, muusikkona ja kirjailijana kulttuurin pelastamiseksi –
samalla se tarkoitti myös ihmisen pelastamista.
Albert
Schweitzer oli itse vielä toipilaana, mutta hän hoiti sinnikkäästi
omia virkojaan vuoden verran. Sen jälkeen Schweitzer omistautui
matkustamiseen ja kirjoittamiseen. Keväällä 1921 Albert Schweitzer
konsertoi urkurina Barcelonassa Matteus-passiossa. Samana syksynä
hän konsertoi ja piti esitelmiä Sveitsissä, josta hän matkusti
Ruotsiin. Vuoden 1922 alkupuolella Schweitzer vieraili ensikerran
Englannissa saaden siellä monia ystäviä lisää. Maaliskuun
puolivälissä matka suuntautui jälleen Ruotsiin ja toukokuussa
Sveitsiin. Kesällä Schweitzer ennätti hieman pitää lomaa ja
kerätä voimia; taukonsa hän hyödynsi kuitenkin kirjoittamalla
kulttuurifilosofiasta. Kirjoitustauon jälkeen olivat taas edessä
matkat Sveitsiin ja Tanskaan. Tammikuussa 1923 Albert Schweitzer
suunnisti matkansa Prahaan.
Barcelona.
Albert
Schweitzerin esitelmien ja konserttien jälkeen järjestettiin
yleensä vielä vastaanotto, jossa saattoi syntyä hyvinkin pitkiä
keskusteluja. Sekä vanhat että uudet tuttavat yltyivät hänen
kanssaan mielellään ajatusten vaihtoon ja lehdistö vaati myös
oman osansa hänen ajastaan. Ihmisiä riitti aina hotelleihin asti,
joissa Albert Schweitzer yöpyi. Lopulta hänen kirjeenvaihtonsa
paisui myös käsittämättömiin mittasuhteisiin. Kun Albert
Schweitzer lähti jälleen Afrikkaan oli hänellä neljä säkillistä
mukanaan pelkästään lähetettävää kirjeenvaihtoa. Käytännössä
hän käytti matkojen aikana sekä matkoilla kaiken liikenevän
aikansa kirjoittamiseen. Ruotsalainen kustantaja sai hänet
houkuteltua sopimukseen kirjasta, jossa Schweitzer kertoi lähinnä
omista kokemuksistaan viidakkosairaalasta. Kirjan nimi oli Veden ja
viidakon välillä, ja se ilmestyi vuonna 1921 ensin ruotsiksi ja
saksaksi, mutta myöhemmin käännettiin useille eri kielille.
Schweitzer sai myös valmiiksi kulttuurifilosofiasarjansa kaksi
ensimmäistä osaa, Kulttuurin rappio ja jälleenrakentaminen sekä
Kulttuuri ja etiikka. Molemmat kirjat ilmestyivät vuonna 1923 sekä
saksaksi että englanniksi ja myöhemmin teokset kääntyivät
monelle muullekin kielelle ammattikääntäjien avulla.
Vuonna
1923 maailma oli saanut jo elää ilman maailmansotaa useamman vuoden
ja kerätä kuusi satoa rauhassa rakentaen ja korjaten vanhoja
raunioita tuhon jäljiltä. Tuotannot kasvoivat kasvamistaan joka
puolella ja ravinto ja vaatetus olisi jo pitänyt kaiken
todennäköisyyden mukaan piisata aivan kaikille; tästä huolimatta
monissa paikoissa vain köyhyys ja kurjuus lisääntyi sekä
työttömyys kasvoi. Ihmisjoukot alkoivat hakea apua kääntyen
kirkkojen puoleen ja erilaisten uskonnollisten yhteisöjen huomaan,
toiset saattoivat vannoa sosialismin nimiin ja käänsivät katseensa
kohti Neuvostoliittoa, josta yritettiin rakentaa työläisten
paratiisia. Filosofeille tuli kaikkialle maailmassa kiire laskeutua
norsunluutorneistaan ja selittää sattuneita tapahtumia. Vellottiin
monin paikoin toivon ja epätoivon välimaastoissa.
Tuohon
aikakauteen iskostui kuin nyrkki Oswald Spenglerin kirjoittama kirja
”Länsimaiden perikato” levittäen todistuksillaan ja
väitteillään synkkää pessimismiä ja lamaannusta. Hän katsoi
kirjassaan, että kulttuureja, aivan kuin kasvi- ja eläinkuntaakin,
hallitsi kasvamisen ja häviämisen biologinen laki. Kun oman aikamme
kulttuuria vertaa ns. kuolleisiin kulttuureihin, huomataan, ettei
totinenkaan tahdonponnistus, mikään usko tai yksityisten ihmisten
kovakaan into voi tätä kehitystä pysähdyttää.
Oswald Arnold Gottfried Spengler (s. 29.5.1880 ja k. 8.5.1936) oli saksalainen historioitsija ja filosofi.
Albert
Schweitzer julkaisi samoihin aikoihin oman kulttuurihistoriansa,
jossa hän – mielenkiintoista kyllä – päätyi aivan
toisenlaiseen lopputulokseen. Albert Schweitzer näki kulttuurin
hengentuotteena, johon eivät päteneet mitkään biologiset
lainalaisuudet. Kulttuurin häviö johtui ihmisen kieltämisestä.
Schweitzer katsoi myös Spenglerin olettamuksen siitä, että
kulttuurimme kuoltua voisi joskus jossakin toisessa paikassa
kukoistaa jälleen uusi kulttuuri, vääräksi. Albert Schweitzer
näki, että kaikki maailman kansat ovat hajoamisprosessin alaisia.
Hän itse kirjoittikin aiheesta: ”Kaikki ovat sairaita meidän
kanssamme ja voivat parantua vain meidän kanssamme”. Jokaisen
meidän omasta tahdosta ja tahtomme voimalla on kulttuuri
uudistettava. Historiasta on selkeästi nähtävistä, että samat
kansat eivät ole koskaan kokeneet kulttuurin häviötä ja
uudelleenkukoistusta. Schweitzer näki kyllä rappion, mutta hän
kieltäytyi uskomasta lopulliseen häviöön kohtalonamme; hän
tahtoi elää ja näki ihmisillä myös saman tarpeen.
Albert
Schweitzer päätyi toisenlaiseen kulttuureiden vertailuun kuin
Spengler omassa teoksessaan. Hän ei Spenglerin tavoin vertaillut
kaikkia näköpiirissämme olleita kulttuureita, vaan päätyi
tekemään kuten matkamies eksyessään; hän palasi polkua siihen
kohtaan, jossa eksyminen tapahtui. Schweitzer siis suuntasi katseensa
menneisyyteen ja sai huomata kulttuurimme kukoistaneen vielä 18.
vuosisadalla. Vuosisadan nousu johtui hänen mukaansa silloisten
ihmisten erikoisedellytyksistä ja arvoista, joiden mukaan he tekivät
työtänsä sekä optimismista, joka saattoi toteuttaa järjen
aatteet. Häviö hiipi kuvaan, kun filosofinen järjestelmä
osoittautui kestämättömäksi; vanhan optimistisen katsomuksen
mukana katosivat sen synnyttämät aatteet ja sen voima. Yksityisissä
ihmisissä tapahtui myös häviötä kiihdyttäviä muutoksia, jotka
huononsivat heidän kulttuurivalmiuksiaan. Ihmiset kadottivat yhä
enemmän aineellista riippumattomuuttaan ja joutuivat sen vuoksi
menettämään myös sisäistä itsenäisyyttään. Raskaan työn
uuvuttamina heillä oli jatkuvasti vähemmän aikaa ajatteluun ja
itsensä tiedostamiseen. Pinnallinen huvittelu vain johti vääjäämättä
eheytymisen sijasta rikkinäisyyteen. Nykyaikainen elämänmeno vaati
kaikilla aloilla spesialisteja, ja spesialisteina ihmiset ajautuvat
yksipuolisiksi ja epätäydellisiksi. Suurkaupunkeihin ajetut ihmiset
kadottavat kosketuksen lähimmäisiinsä ja yksilöt eristäytyvät
sitä enemmän mitä toisiaan joutuvat sulloutumaan. Aineellisesti
turvaton, raskaan työn rasittama, rikkinäinen, ajatusta ja
kosketusta vailla oleva yksipuolinen ihminen menettää yhä enemmän
puolustuskykyään valtion, puolueiden ja eturyhmien holhousta
vastaan. Kun 18. vuosisadalla useat ihmiset sentään vaikuttivat
instituutioihin tekemällä ne inhimillisiksi, hallitsevat instituutiot
nykyään yksilöitä ja kieltävät heidän inhimillisyytensä.
Jos
haluamme muuttaa kulttuurimme, emme saa aloittaa olosuhteiden
parantamisesta, vaan meidän tulee Schweitzerin mielestä aloittaa
ihmisestä ja muuttaa sekä uudistaa ihmistä. Ihmisellä täytyy olla
aatteita ajatustensa käyttövoimaksi ja aatteiden täytyy muovata
ulkoista todellisuutta. Albert Schweitzer tutkailee 18. vuosisadan ja
19. vuosisadan alkuun ja ihmettelee: Mistä tulevat aatteet, jotka
silloin saivat aikaan kulttuurin ainutlaatuiseen nousuun? Kenestä ne
olivat lähtöisin? Itse hän vastaa, että valistuksen suurista
ajattelijoista. Näin hän päätyy johtopäätökseen, että
päästäksemme ulos nykytilanteesta, meidän täytyy jälleen
yrittää luoda yleispätevä maailmankatsomus.
Mitä
edellytyksiä uuden maailmankatsomuksen täytyy täyttää? Järkemme
tulee hyväksyä se todeksi, miten muuten se saa meidät
vakuuttuneiksi. Sen voisi luoda vain järkevät, totuudelliset aivot.
Maailmankatsomuksen tulee olla optimistinen; sen pitää saada
yksityinen ihminen vakuuttuneeksi, että hänen elämällään on
tarkoitus. Sitten vasta, kun siihen jälleen luotetaan, tuntee
ihminen itsensä kykeneväksi ”toimimaan korkeampana ja puhtaampana
voimana ihmisten parissa ja maailmassa ja sitten omalta osaltaan
edistämään yleisen kehitysihanteen toteutumista.” Päätyykö
ajattelu, jos se toimii rehellisesti, tähän tulokseen? Vai päätyykö
se alistumiseen? Tähän kysymykseen päättyy ensimmäinen nide ja
toinen nide ”Kulttuuri ja etiikka” vastaa näihin kysymyksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti