torstai 22. kesäkuuta 2017



Kun Albert Schweitzer lähti ensimmäisen kerran viidakkolääkäriksi Lambareneen, hän motivoitui itsensä pelastamisella; hän pakeni lähinnä omaa aikakauttaan viidakkoon. Toiselle matkalle viidakkoon lähtiessään hänestä tuntui, että hän ajatteli nyt omaa aikakauttaan. Nyt hän halusi tehdä sairaalastaan jonkinlaisen esikuvan, hän halusi palvella ja avustaa omaa aikakauttaan. Kesällä 1920 Schweitzer oli täysin valmis työhön teologina, ajattelijana, lääkärinä, muusikkona ja kirjailijana kulttuurin pelastamiseksi – samalla se tarkoitti myös ihmisen pelastamista.

Albert Schweitzer oli itse vielä toipilaana, mutta hän hoiti sinnikkäästi omia virkojaan vuoden verran. Sen jälkeen Schweitzer omistautui matkustamiseen ja kirjoittamiseen. Keväällä 1921 Albert Schweitzer konsertoi urkurina Barcelonassa Matteus-passiossa. Samana syksynä hän konsertoi ja piti esitelmiä Sveitsissä, josta hän matkusti Ruotsiin. Vuoden 1922 alkupuolella Schweitzer vieraili ensikerran Englannissa saaden siellä monia ystäviä lisää. Maaliskuun puolivälissä matka suuntautui jälleen Ruotsiin ja toukokuussa Sveitsiin. Kesällä Schweitzer ennätti hieman pitää lomaa ja kerätä voimia; taukonsa hän hyödynsi kuitenkin kirjoittamalla kulttuurifilosofiasta. Kirjoitustauon jälkeen olivat taas edessä matkat Sveitsiin ja Tanskaan. Tammikuussa 1923 Albert Schweitzer suunnisti matkansa Prahaan.

Barcelona.

Albert Schweitzerin esitelmien ja konserttien jälkeen järjestettiin yleensä vielä vastaanotto, jossa saattoi syntyä hyvinkin pitkiä keskusteluja. Sekä vanhat että uudet tuttavat yltyivät hänen kanssaan mielellään ajatusten vaihtoon ja lehdistö vaati myös oman osansa hänen ajastaan. Ihmisiä riitti aina hotelleihin asti, joissa Albert Schweitzer yöpyi. Lopulta hänen kirjeenvaihtonsa paisui myös käsittämättömiin mittasuhteisiin. Kun Albert Schweitzer lähti jälleen Afrikkaan oli hänellä neljä säkillistä mukanaan pelkästään lähetettävää kirjeenvaihtoa. Käytännössä hän käytti matkojen aikana sekä matkoilla kaiken liikenevän aikansa kirjoittamiseen. Ruotsalainen kustantaja sai hänet houkuteltua sopimukseen kirjasta, jossa Schweitzer kertoi lähinnä omista kokemuksistaan viidakkosairaalasta. Kirjan nimi oli Veden ja viidakon välillä, ja se ilmestyi vuonna 1921 ensin ruotsiksi ja saksaksi, mutta myöhemmin käännettiin useille eri kielille. Schweitzer sai myös valmiiksi kulttuurifilosofiasarjansa kaksi ensimmäistä osaa, Kulttuurin rappio ja jälleenrakentaminen sekä Kulttuuri ja etiikka. Molemmat kirjat ilmestyivät vuonna 1923 sekä saksaksi että englanniksi ja myöhemmin teokset kääntyivät monelle muullekin kielelle ammattikääntäjien avulla.

Vuonna 1923 maailma oli saanut jo elää ilman maailmansotaa useamman vuoden ja kerätä kuusi satoa rauhassa rakentaen ja korjaten vanhoja raunioita tuhon jäljiltä. Tuotannot kasvoivat kasvamistaan joka puolella ja ravinto ja vaatetus olisi jo pitänyt kaiken todennäköisyyden mukaan piisata aivan kaikille; tästä huolimatta monissa paikoissa vain köyhyys ja kurjuus lisääntyi sekä työttömyys kasvoi. Ihmisjoukot alkoivat hakea apua kääntyen kirkkojen puoleen ja erilaisten uskonnollisten yhteisöjen huomaan, toiset saattoivat vannoa sosialismin nimiin ja käänsivät katseensa kohti Neuvostoliittoa, josta yritettiin rakentaa työläisten paratiisia. Filosofeille tuli kaikkialle maailmassa kiire laskeutua norsunluutorneistaan ja selittää sattuneita tapahtumia. Vellottiin monin paikoin toivon ja epätoivon välimaastoissa.

Tuohon aikakauteen iskostui kuin nyrkki Oswald Spenglerin kirjoittama kirja ”Länsimaiden perikato” levittäen todistuksillaan ja väitteillään synkkää pessimismiä ja lamaannusta. Hän katsoi kirjassaan, että kulttuureja, aivan kuin kasvi- ja eläinkuntaakin, hallitsi kasvamisen ja häviämisen biologinen laki. Kun oman aikamme kulttuuria vertaa ns. kuolleisiin kulttuureihin, huomataan, ettei totinenkaan tahdonponnistus, mikään usko tai yksityisten ihmisten kovakaan into voi tätä kehitystä pysähdyttää.

Oswald Arnold Gottfried Spengler (s. 29.5.1880 ja k. 8.5.1936) oli saksalainen historioitsija ja filosofi.

Albert Schweitzer julkaisi samoihin aikoihin oman kulttuurihistoriansa, jossa hän – mielenkiintoista kyllä – päätyi aivan toisenlaiseen lopputulokseen. Albert Schweitzer näki kulttuurin hengentuotteena, johon eivät päteneet mitkään biologiset lainalaisuudet. Kulttuurin häviö johtui ihmisen kieltämisestä. Schweitzer katsoi myös Spenglerin olettamuksen siitä, että kulttuurimme kuoltua voisi joskus jossakin toisessa paikassa kukoistaa jälleen uusi kulttuuri, vääräksi. Albert Schweitzer näki, että kaikki maailman kansat ovat hajoamisprosessin alaisia. Hän itse kirjoittikin aiheesta: ”Kaikki ovat sairaita meidän kanssamme ja voivat parantua vain meidän kanssamme”. Jokaisen meidän omasta tahdosta ja tahtomme voimalla on kulttuuri uudistettava. Historiasta on selkeästi nähtävistä, että samat kansat eivät ole koskaan kokeneet kulttuurin häviötä ja uudelleenkukoistusta. Schweitzer näki kyllä rappion, mutta hän kieltäytyi uskomasta lopulliseen häviöön kohtalonamme; hän tahtoi elää ja näki ihmisillä myös saman tarpeen.

Albert Schweitzer päätyi toisenlaiseen kulttuureiden vertailuun kuin Spengler omassa teoksessaan. Hän ei Spenglerin tavoin vertaillut kaikkia näköpiirissämme olleita kulttuureita, vaan päätyi tekemään kuten matkamies eksyessään; hän palasi polkua siihen kohtaan, jossa eksyminen tapahtui. Schweitzer siis suuntasi katseensa menneisyyteen ja sai huomata kulttuurimme kukoistaneen vielä 18. vuosisadalla. Vuosisadan nousu johtui hänen mukaansa silloisten ihmisten erikoisedellytyksistä ja arvoista, joiden mukaan he tekivät työtänsä sekä optimismista, joka saattoi toteuttaa järjen aatteet. Häviö hiipi kuvaan, kun filosofinen järjestelmä osoittautui kestämättömäksi; vanhan optimistisen katsomuksen mukana katosivat sen synnyttämät aatteet ja sen voima. Yksityisissä ihmisissä tapahtui myös häviötä kiihdyttäviä muutoksia, jotka huononsivat heidän kulttuurivalmiuksiaan. Ihmiset kadottivat yhä enemmän aineellista riippumattomuuttaan ja joutuivat sen vuoksi menettämään myös sisäistä itsenäisyyttään. Raskaan työn uuvuttamina heillä oli jatkuvasti vähemmän aikaa ajatteluun ja itsensä tiedostamiseen. Pinnallinen huvittelu vain johti vääjäämättä eheytymisen sijasta rikkinäisyyteen. Nykyaikainen elämänmeno vaati kaikilla aloilla spesialisteja, ja spesialisteina ihmiset ajautuvat yksipuolisiksi ja epätäydellisiksi. Suurkaupunkeihin ajetut ihmiset kadottavat kosketuksen lähimmäisiinsä ja yksilöt eristäytyvät sitä enemmän mitä toisiaan joutuvat sulloutumaan. Aineellisesti turvaton, raskaan työn rasittama, rikkinäinen, ajatusta ja kosketusta vailla oleva yksipuolinen ihminen menettää yhä enemmän puolustuskykyään valtion, puolueiden ja eturyhmien holhousta vastaan. Kun 18. vuosisadalla useat ihmiset sentään vaikuttivat instituutioihin tekemällä ne inhimillisiksi, hallitsevat instituutiot nykyään yksilöitä ja kieltävät heidän inhimillisyytensä.

Jos haluamme muuttaa kulttuurimme, emme saa aloittaa olosuhteiden parantamisesta, vaan meidän tulee Schweitzerin mielestä aloittaa ihmisestä ja muuttaa sekä uudistaa ihmistä. Ihmisellä täytyy olla aatteita ajatustensa käyttövoimaksi ja aatteiden täytyy muovata ulkoista todellisuutta. Albert Schweitzer tutkailee 18. vuosisadan ja 19. vuosisadan alkuun ja ihmettelee: Mistä tulevat aatteet, jotka silloin saivat aikaan kulttuurin ainutlaatuiseen nousuun? Kenestä ne olivat lähtöisin? Itse hän vastaa, että valistuksen suurista ajattelijoista. Näin hän päätyy johtopäätökseen, että päästäksemme ulos nykytilanteesta, meidän täytyy jälleen yrittää luoda yleispätevä maailmankatsomus.

Mitä edellytyksiä uuden maailmankatsomuksen täytyy täyttää? Järkemme tulee hyväksyä se todeksi, miten muuten se saa meidät vakuuttuneiksi. Sen voisi luoda vain järkevät, totuudelliset aivot. Maailmankatsomuksen tulee olla optimistinen; sen pitää saada yksityinen ihminen vakuuttuneeksi, että hänen elämällään on tarkoitus. Sitten vasta, kun siihen jälleen luotetaan, tuntee ihminen itsensä kykeneväksi ”toimimaan korkeampana ja puhtaampana voimana ihmisten parissa ja maailmassa ja sitten omalta osaltaan edistämään yleisen kehitysihanteen toteutumista.” Päätyykö ajattelu, jos se toimii rehellisesti, tähän tulokseen? Vai päätyykö se alistumiseen? Tähän kysymykseen päättyy ensimmäinen nide ja toinen nide ”Kulttuuri ja etiikka” vastaa näihin kysymyksiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti