Tampereella Kuninkaankatu 22 lisätään kerrosneliöitä olemassa olevaan rakennuskantaan.

Väitöskirjassaan Building 'Post-Growth': Quantifying and Characterizing Resources in the Building Stock syksyltä 2016 Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin laitoksen tutkijana työskennellyt Satu Huuhka nostaa esiin mielenkiintoisia asioita. Suomessa kaikki kulttuuri on niin nuorta, että meidän on ilmeisesti vaikea suhtautua vanhoihin rakennuksiin ja ikäihmisiin.

Väitöskirjassa on analysoitu tarkasti 2000-luvulla purettuja sekä vajaakäytössä olleita rakennuksia. Uudisrakennustemme määrä on n. yksi prosentti koko asuntokannastamme Suomessa on enää uudisrakentamista, mutta lähes kaikki rakentamisen sääntely sekä kehittämistoiminta koskee edelleen vain uudisrakentamista. Koska siis 99 prosenttia maamme vuotuisesta rakennuskannasta on jo olemassa olevaa rakennuskantaa, ei ole enää tehokasta saada aikaan muutoksia rakennuskannassamme keskittymällä vain uuden rakennuskannan kehittämiseen. Vääjäämättä on siis edessä odotettavissa muutoksia ja Euroopassa tämä vääristymä on huomattu laajasti jo viisitoista vuotta sitten.

Pelkästään Helsingissä on melkein 30 000 asuntoa ilman vakituista asukasta; tämä määrä vastaa tuplana koko Riihimäen asuntokantaa. Tietenkään kaikki Helsingin asunnot eivät ole aidosti tyhjiä, sillä osa asunnoista on perheiden kakkoskoteja ja mm. perikuntien hallussa olevia asuntoja. Kuitenkin ne ovat vakituisiksia asunnoiksi tarkoitettuja asuntoja ja näin siis vajaassa käytössä. Kansainvälisesti ottaen Suomen asuntojen vajaakäyttöasteet ovat melko korkeita; normaalisti toimivilla asuntomarkkinoilla on vajaakäytön yläraja yleisesti 3 – 5 prosenttia. Vajaakäyttöasteet ovat Helsingissä 7,3 %, Espoossa 6,6 % ja Vantaalla 5,2 prosenttia.

Uusien rakennusten kaavoittaminen ei kohtaa kaikkien rakennustyyppien osalta edes kasvukeskuksissa todellista tarvetta. Pääkaupunkiseudulla on esim. vapaita toimistotiloja ollut jo pitkään tyhjillään. Konsulttiyhtiö Catellan esittämän arvion mukaan vajaakäyttöasteet ovat jo 10 – 20 prosentin luokkaa pääkaupunkiseudulla. Kaavoituksella ja rakentamisella näytetään nyt tällä hetkellä ohjattavan ns. puolivanhan – 1960-1980-lukujen – rakennuskannan purkua. Näillä rakennuksilla olisi korjattuna ja ehostettuna kuitenkin useita vuosikymmeniä todennäköistä elämää edessään. Todellisuudessa myös maankäytön tehostamisvaatimus on edesauttanut ns. puolivanhan rakennuskannan purkua, koska näin saadan samalle tontille enemmän kerrosalaa.

Suomen koko rakennuskannasta syrjäseutujen suhteellinen osuus on kovin pieni, eikä niiden merkitys kokonaisuuden tila- tai rakennusmateriaalivarannoissa ole merkittävä. Niillä paikkakunnilla, jotka menettävät väestöään muuttovoittoisille paikkakunnille, voi asuntojen vajaakäyttöaste nousta useisiin kymmeniin prosentteihin. Vajaakäyttöaste on vähintään 20 prosenttia yli puolessa Suomen kunnista. Pienetkin muutokset näillä paikkakunnilla pienilläkin rakennusmäärillä voivat edustaa suuria suhteellisia muutoksia kyseisen yhdyskunnan rakennuskannasta.

Edeltävän huomion vuoksi onkin ehkä hämmentävää, että myös muuttotappiokuntien rakennuskanta lisääntyy. Suomessa ei ole yhtää kuntaa, jonka rakennuskanta kutistuisi. Kunnissa elää vahva usko siihen, että kaavoitus tukee väestönkasvua. Juha Rajaniemi on omassa väitöskirjassaan - ”Kasvun kaavoitus: Tapaus Raahe” - kuvannut kuinka todelliseen tarpeeseen perustamaton uusien tilojen rakentaminen vain tyhjää olemassa olevia rakennuksia lähiseudulla. Rakennukset jäävät sitten purkamatta, koska tonttien arvo on varsin vaatimaton. Näin rakennukset jäävät olemaan tyhjiltään usein. Seurauksena tästä kehityksestä on luonnollisesti se, että näiden yhdyskuntien rakenne hajaantuu ja katukuvaan ilmestyy ei toivottuja piirteitä ilkivaltaa kohdanneista, ränsistyneistä ja hylätyistä taloista.

Vaikka perettavien rakennusten määrä lukumääräisesti onkin on vielä melko pientä, on Suomi kuitenkin tällä hetkellä yksi Euroopan innokkaimmista rakennusten purkajista. Siis rakennuksia Suomessa puretaan eniten juuri siellä, missä niistä juuri suurin kysyntä olisi eli kasvukeskuksissa. Keskimääräinen ikä purettavalla rakennuskannalla on ollut 50 vuotta ja tähän rakennuskantaan on sidottuna merkittävä määrä energiaa ja luonnonvaroja. Luonnonvaroja ajatellen keski-ikäisen rakennuskannan purkaminen ei ole taloudellisestikaan luonnonvarojen kestävää käyttämistä, vaan parempi olisi korjata jo olemassa olevaa asuntokantaa vastaamaan uusia tarpeita. Varsinkin kasvukeskuksissa olemassa oleva rakennuskanta tulisi säästää, laajentaa ja korottaa. Jos käyttötarkoituksien muuntelu olisi joustavampaa asunnoiksi, hyötyisi kasvukeskus monien toimitilojen purkamiselta.

Syrjäseutujen muuttotappiokunnissa pitäisi rohkeasti suunnata resursseja uudistuotannon sijasta olemassa olevan rakennuskannan ja taajamien kohentamiseen. Turhaa purkamista tulee välttää, mutta jo täysin rapistuneiden rakennusten purkaminen on täysin perusteltua. Päätöksentekijöille taustaksi tarvittaisiin kokonaisvaltaista ymmärrystä jo olemassa olevan rakennuskannan tilaresursseista ja muutospotentiaalista, erilaisten kehitysvaihtoehtojen ympäristövaikutuksista ja tilatarpeiden realistisista kehitysnäkymistä. Ylisuurella uudiskaavoituksella menetetään täysin tarpeettomasti elintilaa nykyiseltä rakennuskannalta. Tässä lähestytään myös kiinteistönomistajien oikeudenmukaista kohtelua lain edessä. Tämän lisäksi asiaa tulee tarkastella myös yhdyskuntakehityksen tasapainoisuuden ja resurssitehokkuuden näkökulmasta.