Nuori säveltäjä Johannes Brahms.

 

Johannes Brahms oli nuoresta lähtien intohimoinen kirjojen lukija ja hän myös säilytti harrastuksensa loppuun asti. Robert Schumann oli merkittävässä asemassa nuoren Brahmsin avustajana suuren yleisön tietoisuuteen saattamisessa. Johannes Brahms esitteli Robert Schumannille omia nuoruuden teoksiaan Schumannien kotona pianolla heillä asuessaan. Schumann taas kirjoitti nuoresta säveltäjälahjakkuudesta ylistävästi esseessään ja suositteli Brahmsin teoksia kustannettavaksi leipzigilaiselle kustantajalleen, Breitkopf & Härtelille. Tuohon aikaan alkoi vähitellen juopa syntyä konservatiivisemman säveltäjäkoulukunnan – Felix Mendelssohn Bartholdy ja Robert Schumann – sekä Franz Lisztin ja Richard Wagnerin ympärille kerääntyneiden uussaksalaisten säveltäjien välille, mutta tässä vaiheessa vielä Brahms oli siitä vielä tietämätön, vaikka myöhemmin hän lukeutuikin selkeästi konservatiivien joukkoon.

Marraskuun lopulla vuonna 1853 Brahms saapui Leipzigiin ja sai yllätyksekseen erittäin ystävällisen vastaanoton kaupungissa. Saksan suurin musiikkikustantaja, Breitkopf & Härtel, ilmoitti halukkuutensa painaa nuoteiksi Brahmsin ensimmäiset teokset ja samoin syntyi sopimus kustantaja Senffin kanssa. Senffin painettaviksi lankesivat etupäässä Düsseldorfissa sävelletty f-mollisonaatti pianolle sekä laulukokoelma. Brahms asui Leipzigissa hyvien ystäviensä liivinmaalaisen musiikinopiskelijan Julius Otto Grimmin ja Heinrich von Sahrin luona ja hän nautti suurta huomiota kaupungin musiikin ammattilaisten, konservatorion, kustantamoiden ja Gewandhausin tahoilta. Brahms sai myös säveltäjä Lisztiltä erittäin lämpimän vastaanoton vieraillessaan häntä tervehtimässä. Kaupungissa Brahms tutustui myös Neue Zeitschrift für Musikin silloiseen toimittajaan Brendeliin sekä Gewandhausorkesterin konserttimestariin Ferdinand Davidiin. David järjesti kaupungissa kvartettikonsertin, jossa Brahms sai olla kantaesittämässä omat C-duurisonaattinsa sekä es-mollischerzonsa pianistina.

Säveltäjä Robert Schumann.

Robert Schumannia oli jo Leipzigin vuosista lähtien kiusannut hermotauti, kuten sitä tuolloin kutsuttiin. Säveltäjää ahdistivat masennukset sekä selittämättömät pelot ja jopa harha-aistimukset, joita esiintyi usein öisin. Claraa nämä kokemukset pelottivat suunnattomasti. Robert jopa rukoili vaimoaan jättämään hänet, sillä pelkäsi vahingoittavansa Claraa. Clara raportoi: ”Helmikuun 10. ja 11. päivien välisenä yönä Robert ei sulkenut silmiään kertaakaan, sillä hän kuuli koko ajan saman äänen ja sen lisäksi vielä jonkin muun intervallin. Päivällä tilanne asettui… Seuraavat yöt olivat kuitenkin erittäin vaikeita – emme nukkuneet juuri lainkaan… Hän sanoi moneen kertaan, että jollei tämä loppuisi, hän menisi vielä järjiltään...”

Säveltäjä Robert Schumannin työhuone.

Käänne huonompaan tapahtui lopulta 26.2.1854 aamulla; Robert oli ensin kuullut päässään soivan Schubertin ja Mendelssohnin teemoja, jotka sitten yllättäen muuttuivat demoneiksi, jotka kiusasivat häntä ja saivat hänet huutamaan kauhuissaan. Vaikka Clara oli järjestänyt miehensä olon siten, ettei tämä koskaan ollut yksin, pääsi Robert kaatosateessa karkaamaan Reinin sillalle ja hyppäsi sieltä alas virtaan. Lähellä olleet laivurit kuitenkin pelastivat Robertin virrasta ja toivat kotiin. Vain parin päivän jälkeen Robert toimitettiin lääkärin ja kahden sairaanhoitajan toimesta sekä omasta toivomuksesta Bonnin kaupungin läheiseen Endenichin hermosairaalaan.

Pianisti Clara Schumann.

Tämä Robertin itsetuhoinen yritys oli ensin yritetty pitää Claralta salassa, mutta järkyttynyt Clara vietti aikaansa asiasta kuultuaan sokean ystävättärensä Rosalien luona. Clara nimittäin odotti lasta, jonka odotettiin syntyväksi kesäkuussa. 11.6.1854 syntyi Claralle Felix-poika, joka kasvonpiirteiltään, vaaleine kihartuvine hiuksineen ja huuliltaan muistutti nuorta Brahmsia. Taiteellisesti lahjakas Felix valitettavasti menehtyi jo 25-vuotiaana pahaan tuberkuloosiin vuonna 1879. Vuonna 1926 Claran lapsenlapsi, Ferdinandin poika ja lehtori Bielefeldissä, Alfred, paljasti sisarensa kertoneen kuulleensa tädiltään Marielta – Claran vanhimmalta tyttäreltä – Claran seuranneen Brahmsia 30.9.1853 hänen majapaikkaansa ja pyytänyt Johannesta heille asumaan. Tässä yhteydessä Johannes ja Clara olisivat päätyneet sänkyyn ja lapsi olisi saanut alkunsa. Päiväkirjassaan Clara huolellisesti vaali salaisuuttaan ja kertoi olleensa raskaana jo ennen Johanneksen heille saapumista. Myöhemmin Clara myös hävitti ja pyysi takaisin Johannekselta heidän välistä kirjeenvaihtoa, jossa asiaa on saatettu hyvinkin käsitellä.

Robert ja Clara Schumannin hautapaikka Bonnissa.

Kesäksi 1861 Johannes Brahms asettui Hampurin lähellä sijaitsevaan Hammiin Völckersien idylliseen puutarhatoloon säveltämään. Olot olivat täällä kaikkiaan melko ihanteelliset, sillä Volckersit tarjosivat seuraansa keskusteluun tai musisointiin tarvittaessa ja hetkessä oli hän jälleen työhuoneessaan työn touhussa. Tänne Brahms kuljetti mukanaan suuren määrän luonnoksia, puolivalmiita tai valmiita teoksia muokattavaksi. Tässä rauhallisessa paikassa Brahms sai valmiiksi pianokvartetot g-molli ja A-duuri. Hän sai valmiiksi täällä myös c-mollisinfoniansa ensimmäisen osan sekä neljä ensimmäistä Magellone-laulua, jotka pohjautuvat keskiaikaiseen lemmentarinaan. Ensimmäisen laulun loppusivulle Brahms kirjoitti ne Raamatun kohdat, joita hän sittemmin käytti Deutsches Requieminsä teksteinä. Messun sävellystyö olikin sitten pitkä prosessi. Teoksen ensimmäistä osaa hän oli alkujaan suunnitellut d-mollisinfoniansa scherzoksi. Hammissa syntyi myös f-mollikvinteton luonnos.

Brahmsin teokset eivät välttämättä syntyneet häneltä kovin helposti ja itse hän arvosti eniten juuri niitä teoksia, joiden muokkaaminen aiheutti hänelle suurinta vaivaa. Brahms itse kertoo: ”Se, mitä kutsutaan keksimiseksi, siis todelliseksi ajatukseksi, on niin sanoakseni korkeammanasteista oivaltamista tai inspiraatiota eli siihen minä en voi vaikuttaa. Siitä hetkestä alkaen en voi halveksia tätä 'lahjaa' lainkaan riittävästi, vaan minun on tehtävä siitä lakkaamattoman työn avulla oikeudenmukaista ja kunniallisesti hankittua omaisuutta, ja se ei suju niin helposti.” Tällä periaatteella syntyi mm. Muunnelma ja fuuga Händelin teemasta, johon Clara pääsi tutustumaan vieraillessaan Hampurissa marraskuussa 1861. Näin Clara kirjoitti Marielle Hampurista: ”Johannes on kirjoittanut ihmeen ihania asioita ja muunnelmia, jotka ihastuttavat minut kerrassaan ja ovat täynnä nerokkuutta. Niiden lopussa on fuuga, jossa yhtyy taito ja innoitus tavalla, jolle en tiedä monta vastinetta. Ne ovat hirveän vaikeat, mutta olen jo miltei opetellut ne. Niissä lukee mottona 'eräälle rakkaalle ystävättärelle', ja voit kuvitella, miten suuresti minua ilahduttaa ajatus, että hän on näitä suurenmoisia muunnelmia luodessaan ajatellut minua.”

Vuonna 1876 Johannes Brahms oli jo hyvin kuuluisa kansainvälisestikin katsoen ja hän sai jatkuvasti kutsuja eri puolille esiintymään. Mm. lääketieteen tohtoti Engelmann kutsui hänet Hollantiin kiertueelle esittämään esim. Ein deutsches Requiemin ja d-mollikonserttonsa. Alkukesästä tuli kutsu Cambridgen yliopistoon, jossa häntä odotti kunniatohtorin arvonimi. Hän kiitti kunniasta, mutta ei halunnut ottaa osaa juhlallisuuksiin. Englannissa Brahmsin musiikin eteen olivat tehneet työtä varsinkin Joseph Joachim, Clara Schumann ja Julius Stockhausen. Todellinen syy tähän kunniatohtoruudesta kieltäytymiseen lienee ollut se, että hän ei katsonut itseään vielä sen arvoiseksi, sillä hänen teosluettelostaan puuttui vielä sinfonia. Vasta kolme vuotta myöhemmin hän otti vastaan Breslaun yliopiston kunniatohtorin arvonimen ja sävelsi tilaisuuteen myös Akateemisen alkusoiton.

 

Julius Stockhausen.

Johannes Brahms oli hyvin kriittinen oman työnsä suhteen ja ne aikalaiset, jotka kannattivat uussaksaaista linjaa, olivat hänen musiikkiinsa pettyneitä ja pitivät häntä perinteiden vaalijana. Kesti oman aikansa, ennen kuin hänen musiikkiaan arvostettiin puolueettomasti ja täysin varauksetta. Aivan tarkkaa tietoa ei ole, kuinka kauan Brahms sävelsi ensimmäistä sinfoniaansa, mutta se on tapahtunut kuitenkin pitemmän ajan kuluessa. Teoksen ensimmäisen osan hän lähetti Clara Schumannille vuonna 1862 tarkasteltavaksi. Clara taas kirjoitti Joseph Joachimille seuraavaa: ”Vähän liian vahvahan se on, mutta totuin siihen varsin nopeasti. Osa on täynnä ihmeellisiä kauneusarvoja, ja motiiveja on käsitelty mestaruudella, joka on hänelle yhä enemmän luonteenomaista. Kaikki on kiedottu niin kiinnostavasti, mutta samalla vauhdikkaasti toisiinsa kuin ensimmäinen valos; siitä nauttii täysin siemauksin ajattelematta ollenkaan sitä työtä, jonka se on vaatinut.”

Varmasti tiedämme, että Brahmsin ensimmäinen sinfonia on saatettu muotoonsa Rügenin saarella, Sassnitzissa. Tätä paikkaa Brahmsille suositteli nimittäin nuori laulaja ja säveltäjä Georg Henschel, josta tuli vuonna 1881 Bostonin Sinfoniaorkesterin johtaja. Hänen jälkeensä orkesterin johto siirtyi Arthur Nikischille. Brahms siis vuokrasi asunnon kylästä ja kirjoitti kustanjalleen, Simrockille: ”Täällä on suurenmoista, eikä minulla ole muuta huomauttamisen aihetta kuin syrjäinen sijainti. Jopa Putbusiin tai Bergeniin pääsee vain vaivalloisesti kuorma-ajurilla ja vasta sieltä eteenpäin. Lähellä olevien kaupunkien ja ihmisten laita on kuin huoneessa olevien kirjojen: niitä ei ehkä tarvita, mutta niiden tulee silti olla ulottuvilla.” Brahmsin pyynnöstä myös Henschel saapui hänen perässään ja asui majatalossa Fafrnbergissä, jossa Johannes Brahms kävi kävellen joka päivä syömässä. Georg Henschel kuvaili muistiinpanoissaan aikaa: ”Hän näyttää upealta ja kulkee niin kuin häntä huvittaa, aina puhtaassa paidassa, mutta ilman irtokaulusta ja huivia sekä tavallisesti liivinnapit auki, hattu kädessä. Kaulus ja kaulahuivi hänellä on vain ruokapöydässä. Hänen ruokahalunsa on erinomainen. Iltaisin hän juo kolme lasia olutta sekä lopuksi aina kahvin. Hän muistuttaa nyt kasvojensa väriltä ja hiustensa kasvulta sekä kasvoiltaankin erinomaisesti sitä Beethovenin kuvaa, joka on Joachimilla...”

 

Georg Henschel.

Täällä Henschel sai Brahmsilta arvokkaita ohjeita säveltämiseensä ja kritiikkiä teoksistaan: ”Kun sävellätte liedejä, pitäkää huoli siitä, että löydätte samanaikaisesti melodian kanssa terveen ja voimakkaan basson. Te takerrutte liiaksi keskiääneen… Pankaa myös merkille, että heikoilla tahdinosilla ei saa olla vahvoja dissonansseja, se on heikkoa! Pidän dissonansseista suuresti, mutta painollisilla tahdinosilla, joiden jälkeen ne on purettava hiljaa ja vienosti!” Henschelin lähdettyä jäi Brahms vielä pariksi viikoksi Sassnitziin työstämään ensimmäistä sinfoniaansa ja sen jälkeen hän lähti Hampuriin. Lopulta Brahms hioi sinfoniansa valmiiksi Baden-Badenissa. Clara sai kuulla teoksen Brahmsin soittaessa sen hänelle pianolla, mutta Clara ei muilta huoliltaan jaksanut innostua teoksesta niin paljon kuin Brahmsin viimeisimmistä kamarimusiikkiteoksista.

Ensimmäinen Sinfonia kantaesitettiin Karlruhessa 4.11.1876 Felix Otto Dessoffin johtaessa teoksen. Mannheimissa, Münchenissä ja Wienissä säveltäjä itse johti teoksena ja teki näiden esitysten jälkeen vielä joitakin muutoksia teokseensa. Wienissä teos esitettiin 17.12.1876 Gesellschaft der Musikfreunden konsertissa, jonka Brahms siis itse johti. Teos teki yleisöön vahvan vaikutuksen ja Hanslick kuvasi Neue Freie Presse-lehdessä sitä seuraavasti: ”Musiikki saattoi kuulostaa eri kuulijoista enemmän tai vähemmän selvältä tai sympaattiselta. Siltikin voinee lausua sen yksinkertaisen ja luullakseni sekä ystävien että vihollisten tunnustaman tosiseikan, että tähän mennessä ei vielä yksikään säveltäjä ole päässyt yhtä lähelle Beethovenin suurimpia luomuksia kuin Brahms c-mollisinfoniansa finaalissa.”

Brahms johti uuden sinfoniansa Gewandhausissa 18.1.1877 asuen oleskelunsa ajan Lisl ja Heinrich von Herzogenbergin viehättävässä kodissa. Clara Shumann oli lukuisten ystävien joukossa kuulemassa konserttia ja nyt hän merkitsi päiväkirjaansa jo harjoitusten jälkeen: ”Valtavan suurenmoinen, kerrassaan musertava! Erityisesti viimeinen osa nerokkaine johdantoineen teki minuun aivan merkillisen vaikutuksen. Tuo niin synkkä, todella vavahduttava johdanto kirkastuu vähitellen viimeisen osan aurinkoiseksi aiheeksi, joka saa sydämen suorastaan paisumaan...” Konsertin jälkeen säveltäjää ja teosta juhlittiin hotelli Hauffessa suuresti. Tämän jälkeen Johannes Brahms karsi rajusti esiintymisiään rajaten ne vain omiin teoksiin; tästä lähtien hän mielummin johti kuin soitti pianolla itse. Toukokuussa 1877 säveltäjä Brahms täytti 44 vuotta ja näistä ajoista lähtien hän kasvatti itselleen melkoisen parran, josta hänet niin hyvin tunnemme.