tiistai 24. toukokuuta 2016





Johannes Brahms oli pitemmän aikaa haaveillut lähtevänsä Wienin kaupunkiin; tätä lähtöajatusta ruokkivat Joseph Joachimin kuvaukset kaupungin konsertti-ilmapiiristä, jonka vertaista tuskin löytyy mistään muualta Euroopasta. Myös Clara Schumannin haltioituneet kertomukset kaupungin väestön musikaalisuudesta sekä orkestereiden ja teattereiden korkeasta tasosta olivat tehneet Johannes Brahmsiin merkittävän vaikutuksen. Brahms kirjoitti Leipzigissa vuonna 1853 tapaamalleen säveltäjä ja kapellimestari sekä henkilökohtaiselle ystävälleen, Julius Otto Grimmille (s. 6.3.1827 Pärnu ja k. 7.12.1903 Münster) vuonna 1860 seuraavasti: ”Minulla on kaikenlaisia ajatuksia ja tahtoisin lähteä liikkeelle – pitkin Reiniä, Dresdeniin, Pestiin, Wieniin, sanalla sanoen johonkin. Minähän olen nimittäin monessa katsonnassa nähnyt ja kuullut vasta vähän.”

Samoin vuoteen 1860 ajoittuu mielenkiintoinen episodi Saksan musiikkimaailmassa. Johannes Brahms ja Joseph Joachim laittoivat liikkeelle kirjeen, joka oli suunnattu uussaksalaista koulukuntaa vastaan – tarkemmin ottaen varsinkin Franz Lisztin musiikkia vastaan. Brahmsin kirjoituksen työstäminen venähdytti hanketta kuukausien mittaiseksi rupeamaksi, sillä kirjeen taakse piti saada mittava otos säveltaiteilijoita ja kirjeen ajatus oli saavuttaa ehdoton yksimielisyys siihen osallistuneiden kesken. Tämä sittemmin huomattiin mahdottomaksi toteuttaa. Vaikka kirjeessä ei sanallakaan mainittu Wagneria, Wagner luki kuitenkin itsensä ns. uussaksalaiseen koulukuntaan ja kirjeen vuoksi loukkaantui tästä hirvittävästi sekä purki katkeraa kiukkuaan hyökkäämällä kirjoituksissaan Brahmsia vastaan.

Johannes Brahms (istumassa) ja Joseph Joachim.

Joseph Joachim oli monien vuosien ajan ammatillisesti sekä ihmisenä hyvin läheisessä suhteessa Franz Lisztin kanssa. Hänhän oli toiminut Lisztin orkesterin konserttimestarina. Kuitenkin jo vuonna 1857 Joseph Joachim kirjoitti Lisztille kirjeen, jossa totesi seuraavasti: ”Olen täysin lukossa musiikkisi suhteen; se on vastoin kaikkea sitä, mitä olen parhaan käsityskykyni mukaan imenyt itseeni suurista mestareista pienestä pitäen… Mitenkä voisinkaan nyt tuntea olevani samassa tarkoituksessa liitossa niiden kanssa, jotka Sinun nimesi kilven suojassa… ovat ottaneet elämäntehtäväkseen… Sinun teostesi levittämisen?” Musiikin intohimoisilta harrastajilta ei myöskään ole varmasti jäänyt huomaamatta, että aikanaan Ranskassa Camile Saint-Saëns, César Franck, Fauré ja Massenet perustivat kansallisen säveltäjäpiirin rintamaksi Wagnerin teoksia vastaan.

Syystä, jota ei tiedetä eikä koskaan saatu tekijää selville, tämä kirjehanke vuosi julkisuuteen ennen aikojaan. Berliner Echo julkaisi konseptimuotoisen kirjeen, joka oli tarkoitettu vain musiikkilehtien julkaistavaksi. Kirjeen alla ei ollut myöskään kahtakymmentä nimeä – kuten oli ollut tarkoitus – vaan vain neljän nimet; Johannes Brahmsin, Joseph Joachimin, Julius Otto Grimmin ja Bernhard Stolzin. Vuodettu kirje julistaa: ”Allekirjoittaneet ovat seuranneet jo pitkään erään tietyn puolueen puuhailua, jonka äänenkannattajana toimii Brendelin toimittama Neue Zeitschrift für Musik. Sanottu lehti levittää jatkuvasti sitä näkemystä, että kaikki työhönsä vakavasti suhtautuvat muusikot muka yhtyvät sen edustamaan suuntaukseen ja löytävät sanotus suuntauksen johtajien sävellysten joukosta taiteellista arvoa sisältäviä teoksia ja että erityisesti Pohjois-Saksassa olisi käyty taistelu tämän ns. tulevaisuuden musiikin puolesta ja sitä vastaan ja nimenomaisesti sen puolesta. Allekirjoittaneet pitävät velvollisuutenaan protestoida tällaista tosiasioiden vääristelyä vastaan ja haluavat omasta puolestaan julistaa ainakin, että he eivät hyväksy Brendelin lehden edustamia mielipiteitä ja että he voivat ainoastaan pahoitella ja tuomita ns. ”uussaksalaisen” koulukunnan johtajien ja oppilaiden tuotteet, jotka osittain soveltavat käytäntöön näitä periaatteita ja osittain pakottavat luomaan uusia ja ennenkuulumattomia teorioita, jotka ovat musiikin sisimmän olemuksen vastaisia.” Kirjeensä säikäyttämä Brahms ei tämän koommin ottanut julkisesti kantaa ajankohtaisiin kulttuuripoliittisiin asioihin. Tiedetään Brahmsin suhtautuneen musiikkikritiikkiin alusta lähtien uteliaasti; hän luki kaiken, mitä hänestä kerrottiin ja otti huomioon asialliset perustelut silloinkin, kun oli itse eri mieltä asioista.



Ala-Reini musiikkijuhlien aikoihin Kölnissä vuonna 1860 Johannes Brahms tutustui kustantajansa Peter Joseph Simrockin nuorimpaan poikaan, Fritz Simrockiin, ja heistä tuli ystävykset koko Brahmsin loppuelämän ajaksi. Simrockin kustantamon ensimmäinen Brahmsin teoksen julkaisu oli vuonna 1860 II Serenadi A-duuri op 16, jota seurasi parin vuoden päästä jousikvartetto B-duuri ja joukko lauluja.

Merkittävä jouduttaja – ja asia, jota Brahms piti vielä pitkään varsinaisena syynä perheettömyyteensä ja yksinelämiseensä – oli hänen kotikaupunkinsa ”kohtelu”, kun Hampurin Filharmonikoille haettiin johtajaa. Brahmsin omaan ystäväpiirin lukeutunut musiikkipedagogi Johann Theodor Friedrich Avé-Lallemant (s. 2.2.1806 Magdeburgissa ja k. 9.11.1890 Hampurissa) kuului Hampurin Filharmonikkojen komiteaan ja hän oli usean vuoden ajan seurannut Brahmsin varttumista ja kehittymistä suurella mielenkiinnolla ja ymmärryksellä. Avé-Lallemant opiskeli yhdeksän vuotiaasta laajasti musiikkia Greifswaldissa ja Lübeckissä, mutta asettui sitten asumaan vuonna 1828 Hampuriin, jossa opetti musiikkia vuoteen 1874 asti. Vuodesta 1838 Avé-Lallemant tuli mukaan kaupungin Filharmonikkojen hallintoon ja vuonna 1841 hän oli organisoimassa kolmansia Pohjois-Saksan Musiikkijuhlia Hampurissa. Vuonna 1847 hän oli perustamassa Hampurin muusikkojen yhdistystä (Hamburger Tonkünstlerverein). Brahms oli jopa päässyt tutustumaan hänen vintillä sijainneeseen nuottivarastoon, josta oli kaksoiskappaleet saanut omaan käyttöönsä. Tämä mainittu nuottikokoelma oli perusta Brahmsin elinaikanaan keräämälle nuotti- ja käsikirjoituskokoelmalle, jonka Brahms testamentissaan lahjoitti sittemmin Wienin Musiikinystäväin seuralle vuonna 1897.

Johann Theodor Friedrich Avé-Lallemant.

Avé-Lallemantin kautta Brahms sai tietää, että 34 vuotta Hampurin Filharmonikoita johtanut ja 71-vuotias Grund oli lähiaikoina jäämässä eläkkeelle ja Brahmsilla olisi hyvät mahdollisuudet tulla valituksi Grundin työn seuraajaksi. Hän suositteli lämpimästi Brahmsille, ettei nyt kannattanut oleskella Hampurissa, vaan musiikillisesti katsoen tärkeämmässä kaupungissa kuten esim. Wienissä. Brahms yhtyi tähän käsitykseen ja matkusti junalla suurin odotuksin Wieniin. Pelattiinko näin Brahms pois Hampurista ja kaupungin Filharmonikkojen tulevan johtajan nimityksestä? Ainakin tiedämme, että Brahms ei koskaan saanut nimitystä kotikaupunkinsa Filharmonikkojen johtoon ja se jätti elinikäisen jälkensä myös Johannes Brahmsiin. Katsotaanpa, mitä hän Clara Schumannille asiasta paljastaa kirjeessään 18.11.1862:

Rakas, Clara, tunnen tarvetta saattaa tietoosi oheisen (Avén) kirjeen. Se on minulle paljon surullisempi tapaus kuin ehkä ajatteletkaan ja saatat käsittää. Aivan kuten minä olen ylipäätään hieman vanhanaikainen ihminen, niin olen sitä siinäkin suhteessa, etten ole mikään kosmopoliitti, vaan olen sidoksissa kotikaupunkiini kuin äitiini. Sinun tulee tietää, että Singakademie harkitsi jo tänä syksynä vakavasti toisen kapellimestarin kiinnittämistä. Silloin puhuttiin Deppestä ja minusta. Juuri ennen lähtöäni tänne minulta kysyttiin yksityisesti, olisinko ehkä valmis. Nyt tulee tämä vihamielinen ystävä ja sysää minut pois – varmaan lopullisesti.

Miten harvoin meikäläiselle löytyykään pysyvä tyyssija, ja miten mieluusti olisinkaan ottanut sen vastaan synnyinkaupungissani… Jos en voinut tässä suhteessa toivoa, niin missä sitten? Missä voin tehdä sen? Sinä olet kokenut sen miehesi kohdalla ja tiedät sen muutenkin, että ne haluavat päästä meistä mieluiten kokonaan eroon ja antaa meidän lentää yksinään tyhjässä maailmassa. Silti sitä haluaisi olla sidoksissa johonkin ja hankkia kaiken sen, mikä tekee elämän elämäksi, kun taas yksinäisyys tuntuu ahdistavalta. Toiminta muiden ihmisten kanssa tiiviissä kontaktissa ja perheonni – kenpä on niin vähän ihminen, ettei tuntisi sitä kohtaan kaipuuta? … Tämä kirjeen sisältö ja sen olemassaolo on tarkoitettu aivan meidän kesken eikä varsinkaan Avélle, Stockhausenille ja vanhemmille.”

Avé-Lallemant sai vielä kokea komitean päätöksen vuoksi voimakkaimman vuodatuksen Joseph Joachimilta: ”Sinä tiedät, että arvostan Stockhausenin kykyjä laulajana mitä suurimmassa määrin: hän on varmaan paras muusikko jaulajien joukossa. Mutta minun rajoitetulla musiikkitajullani ei voi käsittää, miten voidaan päätyä konsertti-instituution johtajaa valittaessa Johanneksen ja hänen välillä jälkimmäiseen! Nimen omaan ihmisenä, jonka varaan voi rakentaa jotakin, Johannes on minun silmissäni lahjojensa ja tahdonvoimansa puolesta erittäin korkealla. Ei ole mitään, mihin hän ei voisi käydä käsiksi ja valloittaa vakavuutensa avulla! Tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin – ja jos Te kaikki olisitte komiteassa ja orkesterissa suhtautuneet häneen luottamuksella ja rakkaudella (kuten Sinä ystävänä ja yksityishenkilönä aina teitkin) sen sijaan että epäilitte häntä ja otitte suosijan ilmeen, hänen luonteestaan olisi hävinnyt kaikki jurous. Kun ottaa huomioon, millaista lähes lapsenomaista liikuttavaa kiintymystä hän tuntee Hampuria kohtaan, hänelle tuottaa ikuista katkeruutta, että hänet on syrjäytetty (paljon vähäisemmän lahjakkuuden ja persoonallisuuden vuoksi)… Tämän Johanneksen loukkauksen taidehistoria tulee vielä muistamaan.”

Johannes Brahms tuli vuonna 1862 Wieniin salaa paljastamatta suunnitelmiaan kenellekään. Hän nautti saadessaan olla kaupungissa alkuun täysin tuntemattomana ja rauhassa tutustui kaupunkiin. Taloudellisesti tämän mahdollisti Brahmsin tekemät kustannussopimukset. Kaupunki ei tosin ollut enää tietysti sama paikka, mitä se oli ollut Haydnin, Mozartin ja Schubertin aikoihin. Monet historialliset paikat olivat kadonneet, linnoituksia purettu tulevan Ringstrassen tieltä ja ahdas keskikaupunki oli saanut väljyyttä ja uutta tyyliä. Brahmsilla oli silti paljon katseltavaa kaupungissa, tuossa ”muusikoiden pyhässä kaupungissa”. Julius Grimmille hän kirjoitti pian Wieniin tultuaan: ”Niin se vain sujuu! Olen lähtenyt liikkeelle, asun kymmenen askeleen päässä Praterista ja voin juoda viinini samassa paikassa, missä Beethoven joi omansa.” Musikvereinhausista ja Burgteatterista ei tuolloin ollut vielä houkuttelijaksi – kun kumpaakaan ei tuolloin ollut – mutta uuden oopperatalon perustuksien kaivaminen alkoi vuonna 1861.

Professori Josef Hellmesberger.

Brahms ahmi kokemuksia ja vaikutteita Wienin kansainvälisestä ilmapiiristä täysin siemauksin. Vaikka Brahms oli enemmän omissa oloissa viihtyvä, hiljainen ja hillitty, hän sai paljon juuri muusikoista ystäviä kaupungissa ja kutsuja muusikkopiireihin. Brahms esitteli aivan uutena teoksena pianisti Julius Epsteinille (s. 7.8.1832 ja k. 3.3.1926) – kapellimestari Hans von Bülow piti Epsteinia kaupungin parhaana ja etevimpänä pianistina – g-mollikvartettonsa. Epstein kutsui heti viulistin ja Wienin konservatorion professori Josef Hellmesbergerin (s. 3.11.1828 ja k. 24.10.1893) yhdessä tämän kuuluisan kvartetin alttoviulistin ja sellistin kanssa kotiinsa soittamaan kvarteton Brahmsin soittaessa piano-osuudet. Josef Hellmesberger vaikuttui teoksesta heti niin, että otti sen seuraavan kvartetti-illan ohjelmistoon.

Wienin musiikkia rakastava yleisö otti Brahmsin lämpimästi vastaan; toisessa konsertissaan 29.11.1862 hän soitti Josef Hellmesbergerin orkesterin muusikoiden keralla A-duurikvartettonsa ja Händel-muunnelmansa sekä Schumannin C-duurifantasian. Konsertti sai yleisöltä erittäin innostuneen vastaanoton ja Brahmsin oli helppo kirjoittaa vanhemmilleen Hampuriin: ”Minulla oli eilen iloinen päivä. Konserttini meni kerrassaan erinomaisesti, paljon paremmin kuin olin toivonutkaan. Sen jälkeen kuin kvartetto oli otettu vastaan varsin hyväntahtoisesti, minä saavutin pianistina erinomaisen suosion. Jokainen numero sai mitä runsaimmat suosionosoitukset, ja luulisin, että salissa vallitsi todellinen innostus… Soitin yhtä vapaasti kuin jos olisin ollut kotona ystävien kesken, ja tämä yleisö on omiaan innoittamaan vallan eri tavalla kuin meidän omamme. Tämä tarkkaavaisuus ja nämä suosionosoitukset Teidän pitäisi nähdä ja kuulla.”

Brahmsin mielenkiintoa Wienissä herätti erityisesti vanhojen musiikin mestareiden elämänvaiheiden seuraaminen autenttisessa ilmapiirissä. Säveltäjäkollegoistaan Brahms tapasi Wienissä ainakin Richard Wagnerin. Tohtori Schubringille Brahms kirjoitti Wienistä: ”Erityisesti Schubertin kohdalla saa sen vaikutelman kuin hän eläisi vielä. Täällä tapaa yhä lisää ihmisiä, jotka puhuvat hänestä kuin hyvästä tuttavastaan, ja tutustuu uusiin teoksiin, joiden olemassaolosta ei ole ollut aavistustakaan ja jotka ovat niin koskemattomia, että niistä voisi pyyhkiä hiekan pois...”

Toukokuun alusta vuonna 1863 Johannes Brahms matkasi ensin Hannoveriin tutustuakseen Joseph Joachimin tuoreeseen Amalie-puolisoon, ja sieltä hänen matkansa jatkui Hampuriin vanhempiaan ja sisaruksiaan tapaamaan. 75-vuotias äiti oli jo tuossa vaiheessa vanhuuden uuvuttama, mutta 57-vuotias isä sai uutta intoa kontrabasistin virastaan Hampurin orkesterissa; tämän oli tehnyt mahdolliseksi Julius Stockhausenin valinta orkesterin johtajaksi. Johannes Brahmsia rassasi myös vanhempiensa varsinkin myöhemmällä iällä vallannut epäsopu, joka sitten seuraavana vuonna johtikin vanhemmat erilleen asumaan. Ahtaissa kotioloissa isä Jakob joutui harjoittelemaan bassonsoittoa kellarissa, mikä oli hänelle kova paikka. Johannes Brahms auttoi vuonna 1864 molempia vanhempiaan uusien asuntojen etsinnässä. Elise-sisar muutti äidin kanssa samaan asuntoon ja Johannes otti kontolleen sekä äitinsä että sisarensa elättämisen.

Tohtori Josef Gänsbacher viestitti Wienistä kesällä 1863 Brahmsille, että Johannes oli valittu Wienin Singakademien johtajaksi. Tämä kuoro oli perutettu vuonna 1858, kun joukko ihmisiä oli eronnut Gesellschaft der Musikfreunden kuorosta; nyt valitettavasti vielä tämän kuoron johtajakin oli menehtynyt ja Brahms tuli valituksi seuraajaksi yhden äänen turvin. Brahms otti toimen vastaan mielellään ja viihtyi yhden kauden virassaan, jossa ensin tarjottiin hänelle palkkaa 450 guldenia vuodessa, mutta palkka nostettiin 600 guldeniin. Seuraavana keväänä Brahms tuli valituksi kuoron johtoon yksimielisesti, mutta hän kieltäytyi kunniasta kesäkuussa kirjoittamassaan kirjeessä. Taiteellisesti hän pärjäsi kuoron johdossa erinomaisesti, mutta hän ei pitänyt itseään hallintovirkamiehenä.

Vuonna 1862 Brahmsin muusa ja mielitietty Clara Schumann hankki pienen talon Baden-Badenin läheltä, Lichtenthalin pienestä kylästä 17 000 markalla ystävättärensä Pauline Viardot'n yllytyksestä. Kesällä 1862 Brahms pystyi vain muutaman päivän ajan tutustumaan tähän taloon, mutta vuonna 1864 Brahms sitten viettikin jo pitempään aikaansa Claran talossa. Johannes Brahms ihastui niin tähän paikkakuntaan, että vuodesta 1865 lähtien vuokrasi säännöllisesti kahta huonetta leskirouva Luise Beckerin talosta pienellä kukkulalla Lichtenthalin kylästä. Aikaisen aamukahvin jälkeen Brahms yleensä lähti täällä metsään kävelylle ja miettimään musiikkiaan. Metsästä tultuaan hän ryhtyi varsinaiseen sävellystyöhön, jota kesti noin puoleen päivään asti. Iltapäivät hän vietti joko läheisissä majataloissa tai Claran luona yhteisillä aterioilla. Johannes Brahmsin äiti kuoli helmikuussa 1865 halvauskohtaukseen ja Brahmsin isä avioitui 22.3.1866 uuden 41-vuotiaan vaimonsa, leskirouva Karoline Schnackin kanssa, jonka mukana perheeseen tuli kuusi lasta.

Kun Robert Schumann oli kuollut, matkustivat Clara Schumann ja Johannes Brahms yhdessä Sveitsiin vaeltamaan. Tuolloin parin rakkaus vielä kukoisti ja Clara prässäsi kukkia Johannekselle säilöäkseen onnellisuutensa. Melko pian kuitenkin Johannes muuttui vaitonaiseksi ja teki päätöksen erota Clarasta; vaikuttiko heidän suurehko ikäero päätökseen? Vai vaikuttiko päätökseen Claran välinpitämätön suhtautuminen Robertin kuolemaan? Robertin hautajaisia Bonnissa Clara seurasi kuin sivullisena hautausmaan kappeliin kätkeytyneenä. Erotessaan Johanneksesta ja tätä saattaessaan junalle Clara yllättäen huomasi olevansa todella yksin ja kirjoitti tuolloin päiväkirjaansa: ”Oli kuin olisi tullut kotiin hautajaisista”.

Clara pystytti Berliiniin väliaikaiseksi tarkoitetun asunnon perheelleen. Joulukuussa 1857 Clara tapasi Winterthurissa urkurina toimineen vaatimattoman Theodor Kirchnerin, joka joi alkoholia, muistutti ulkonäöltään Robertia, pelasi rahansa, sävelsikin – joskaan ei niin taitavasti kuin Robert – ja joka eli mielikuvituksissaan mieluusti ja oli raskaista peliveloistaan huolimatta säilyttänyt huumorintajunsa. Kirchnerillä oli myös runsaasti kokemusta rakkaudessa ja Clara otti hänet rakastajakseen, sillä hän tuli yleensä kutsuttuna paikalle, kun Clara niin halusi. Johannes Brahmsia taas hiersi se, että Clara Schumann tuntui soittavan esiintymisissään paljon mieluummin Brahmsin sävellyksiä, kuin Robert Schumannin; Johannes arveli tästä seuraavan ammattipiireissä ikävyyksiä.

Marie Schumann.

Claran ostaessa talonsa Lichtenthalista vuonna 1862 elettiin hänen ja Theodor Kirchnerin lemmensuhteen kohokohtaa. Ulkoisesti askeettista elämää elävä Clara kuvitteli koulivansa Theodoristaan sinfonia- ja oopperasäveltäjän ja Clara matkusteli paljon sekä asui rakastajansa luona monta kuukautta vuodessa. Kuitenkin vuoteen 1965 tultaessa Theodor jättikin 46-vuotiaan Claran ja avioitui nuoremman naisen kanssa. Clara katkeroitui tästä kovin ja vihoissaan teki tyttärensä Marien kanssa laajoja konserttimatkoja mm. Itävaltaan, Belgiaan, Venäjälle ja Englantiin. Ulkomaalaiset hän koki nyt ”karkeina voitontavoittelijoina, ärsyttävinä ja röyhkeinä”, siis omina vihollisinaan. Clara lihoi nyt kovasti ja hän tunsi itsensä sairaaksi jatkuvasti; vatsa, maksa ja hermot aiheuttivat huolta ja hän matkusti usean kerran vuodessa kalliisiin parantoloihin apua kuitenkaan saamatta vaivoihinsa.

Vaikka Johannes Brahms kirjoitti kirjeitä edelleen Claralle ja muutti kesäaikaan hänen naapurustoonsa asumaan, alkoi Clara kuitenkin kohdella myös Johannesta huonosti. Brahms sai enää harvemmin kutsuja päivällisille Claran luokse ja Clara loukkaantui aivan kaikesta, mitä Brahms sanoi. Brahms löystyi myös ajan oloon itsekin omasta ulkonäöstään huolehtimaan; Johannes alkoi pian harmaantua ja lihota, hän laiminlöi pukeutumistaan ja lopulta kasvatti itselleen parran, josta hänet tunnetaan. Naisiin hän suhtautui platonisesti. Claran merkitys intohimojen kohteena ja musiikillisten asioiden suhteessa väheni, mutta Clara sai kuitenkin näyttää kyntensä Johanneksen raha-asioiden hoitajana; rahaan Johanneksen suhde oli melko välipitämätön, mutta Claralle tuntui olevan iso asia, että hän sai myydä Johanneksen osakkeita ja sijoittaa varoja jälleen tuottamaan hakien parempaa tuottoa.

Ludwig Schumann.


Clara ei kovin paljoa omista lapsistaan huolehtinut eikä välittänyt, ja ensimmäistä kertaa kaikki lapset olivat Claran ja Kirchnerin kanssa yhdessä kesällä 1863 Lichtenthalissa; Clara Schumannin lapset olivat Marie, Elise, Julia, Ludwig, Ferdinand, Eugenie ja Felix, joka oli siis Johannes Brahmsin poika kun muut lapset olivat Robert Schumannin lapsia. Kun kesäloma loppui, kaikki lapset taas lähetettiin täysihoitoon; Ludwig Schumann (1848-1899) oli varttunut Siegissä papin hoidossa ja kävi koulunsa Karlsruhessa. Koulun jälkeen hän siirtyi jälleen uuteen perheeseen, näitä hoitoperheitä hänellä oli useampia. Koulussa Ludwig teki kirjoitusvirheitä, myöhästeli, ei keskittynyt oppitunneilla ja opettajat pitivät häntä uneksijana. Clara ei koskaan käynyt poikaansa koulussa katsomassa. Ludwig piti kuitenkin lukemisesta ja soitti viulua sekä sävelsi mielellään. Clara katsoi kuitenkin, että pojan oli ”lähdettävä käytännön elämään tai hän olisi mennyttä miestä”. Näin poika sai tyytyä kirjakauppiaan oppiin ja myöhemmin musiikkikustantajan oppiin. 20-vuotiaasta asti Ludwig vietti aikaansa mielisairaalassa Colditzissa.
Elise Schumann.


Elise Schumann (1843-1928) lähti pianonsoitonopettajaksi Frankfurtiin, ja häntä Clara varoitti sekaantumasta miehiin. Vuonna 1877 Elise avioitui liikemies Louis Sommerhoffin kanssa ja he asuivat jonkin aikaa Amerikassa, kunnes palasivat Frankfurtiin.

Julie Schumann sairasti tuberkuloosia.

Tuberkuloosin heikentämä Julia Schumann (1845-1872) avioitui lopulta italialaisen leskimiehen ja aristokraatin, kahden lapsen isän ja vanhemman katolisen miehen kanssa vuonna 1868, mutta kuoli nuorena kolmannen lapsensa raskauteen Torinossa 10.11.1872.

Ferdinand Schumann.

Vuonna 1870 Claran pojista ainoa asekuntoinen, Ferdinand Schumann (1849-1891) sai kutsun sotaan Ranskaan vastaan. Ferdinand avioitui elokuussa 1873 Antonie Deutsch-nimisen varattoman naisen kanssa ja tästä Clara hermostui, sillä häneltä ei oltu kysytty lupaa avioliittoon. Clara rikkoi välit poikaansa ja miniäänsä, vaikka Antonie yritti useaan otteeseen rakentaa yhteyttä Claraan. Pitkäaikaisesta työstään Ferdinand sai potkut, eikä enää pystynyt elättämään kuutta lastaan. Morfiinin käyttäjäksi ajautuneen poikansa Clara järjesti kuitenkin vielä vieroitushoitoon. Ferdinand masentui vaikeasti tästä kaikesta kokemuksesta ja lopulta kuoli 42-vuotiaana kesäkuussa 1891 sisäelinten halvaantumiseen. Vain yksi Ferdinandin lapsista palasi Claran luokse Frankfurtiin asumaan useaksi vuodeksi isoäitinsä kanssa.

Eugenie ja Felix Schumann.




Eugenie Schumann (1851-1938) pääsi lopettamaan vuonna 1867 koulunsa ja hänenkin lohtunaan oli säveltäminen, jota hänelle ei oltu kyllä opetettu. Hän oli opiskellut ainoastaan pianonsoittoa ja jälleen Clara tyrmäsi tytön kyvyt riittämättöminä luovaan säveltämiseen. Vuonna 1878 Claran voimat ovat siinä määrin huvenneet, että hän päättää jättää konsertoinnin keskittyen opettamiseen Hochin konservatoriossa Frankfurtissa. Tyttäret Marie ja Eugenie muuttavat äitinsä ja Marie Fillungerin kanssa suureen asuntoon Myliusstrasselle.  Asuttuaan kaksikymmentä vuotta äitinsä ja sisarensa kanssa Eugenia muutti vuonna 1891 Englantiin opettamaan pianonsoittoa. Vuonna 1925 Eugenia julkaisi muistelmateoksensa ja vuonna 1931 hän julkaisi kirjan isästään, Robert Schumannista.


Claran entinen piano-oppilas Marie Fromm kuvaa näin Claran opetusta, josta herkemmät oppilaat masentuivat ja kadottivat musiikinilonsa ja toisinaan jopa elämänilonsa: ”Kaikki oli väärin, käsivarret olivat liian jäykät, kosketus epätasaista, ääni ei ollut tarpeeksi laulavaa. Claralla, rautaisella mestarilla oli tuomarin pedagoginen charmi: pianon ääressä istui syytetty, hänen rinnallaan Clara ja oikealla ja vasemmalla puolella jäsenet Marie ja Eugenie ja salissa pelokas ja samalla vahingoniloinen oppilastoverilauma. Kun oli ollut kuukauden Claran opissa, ei toivonut mitään sen hartaammin kuin kuolemaa.”

Felix Schumann oli Johannes Brahmsin ja Clara Schumannin poika.

Johannes Brahmsin ja Claran Felix (1854-1879) poika suoritti ylioppilastutkintonsa ja opiskeli Heidelbergissa oikeustiedettä, mutta oikeustiede osoittautuu hänelle liian kuivaksi pian. Felix liittyi sitten oppilasorkesteriin ja sairastamastaan tuberkuloosista huolimatta opettelee ratsastuksen sekä lukee lordi Byronia ja Heinea. Keväällä 1876 Felix jättää Heidelbergin ja siirtyi opiskelemaan kieliä Zürichiin. Felix aikoi runoilijaksi, sillä hän halusi kirjoittaa pelostaan kuolla tuberkuloosiin. Clara vastusti jyrkästi poikansa tuotannon julkaisua. Lopulta Felix antaa Claralle periksi ja matkustaa lämpimään Palermoon, josta kirjoitti zürichiläiselle ystävälleen: ”Tuntemusteni ja elinvoimieni lämpömittari näyttää tavallisesti nollaa… Olemassaoloni on niin vähän kadehtimisen arvoista, että siitä puhuessani tarkoitukseni voi olla ainoastaan se, että siihen vertaamalla teen teidän elämänne teille siedettävämmäksi.” Syyskuussa 1878 saa kuulla elonpäivänsä käyneen vähiin ja ilmestyi äitinsä asunnon oven taakse kahteen kainalosauvaansa nojaten. Clara kuitenkin ilmoitti hänelle, ettei asunnossa ollut hänelle tilaa ja toimitti hänet parantolaan. Vasta hieman ennen kuolemaansa Felix sai luvan asettua Claran asuntoon, jossa menehtyi tuberkuloosiin 16.2.1879. Seuraavana päivänä Clara kirjoitti Johannes Brahmsille: ”Felixillä oli kyllä kykyjä moneen mutta ei varsinaisia lahjoja mihinkään.” Kun Johannes Brahms sai kuolinsanoman, hän matkusti välittömästi Frankfurtiin lohduttamaan Claraa. Viikkokausien oleskelusta huolimatta Clara ei halunnut keskustella Felixistä Brahmsin kanssa, vain riidellä Schumannin kokoomajulkaisun ikuisuusaiheesta; aiheesta heillä oli erimielisyyksiä jo pidemmän aikaa, lähinnä Robertin käyttämistä tempomerkinnöistä.

Johannes Brahms seurasi kiusaantuneena Clara Schumannin kasvatusmenetelmiä ja yritti välillä muistuttaa Claraa äidin velvollisuuksista lapsiaan kohtaan. Toukokuussa 1880 paljastettiin Bonnin vanhalla hautausmaalla Donndorfin tekemä Schubertin muistomerkki ja nyt oli Clarakin paikalla eturivissä. Viime vuotensa Clara istui pyörätuolissa ja hänen sormensa kieltäytyivät tekemästä yhteistyötä hänen kanssa vuonna 1894. Brahms kävi enää hyvin harvoin Claraa katsomassa. Clara kuuli – samoin kuin aikanaan oma miehensä – enkeleiden ja paholaisten ääniä, hän kieltäytyi syömästä ja laihtui kovasti sekä pyysi lapsenlapsiaan soittamaan Robert Schumannin teoksia pianolla. Maaliskuussa 1896 Clara sai halvauskohtauksen ja alkoi puhua sekavia. 20.5.1896 Clara kuoli 76 vuoden iässä ja hänet haudattiin neljä päivää myöhemmin miehensä viereen Bonnin vanhalle hautausmaalle. Brahms oli 14.5.1896 matkustanut Ischliin ja Wienistä lähetetty suruviesti Clarasta tavoitti hänet liian myöhään, jotta hän olisi ennättänyt hyvin hautajaisiin. Brahms teki kuitenkin neljäkymmentä tuntia kestäneen rasittavan matkan saapuen Bonnin hautausmaalle juuri, jotta sai heitettyä pari kourallista maata arkun päälle.

Hautajaisten jälkeen reiniläiset ystävät toivat Brahmsin Hagerhofiin Bonnin lähelle muistelemaan ja musisoimaan läheisten ystävien ja loistavien muusikoiden keralla musiikkia, joka liittyi Robert ja Clara Schumanniin. Brahmsin mieli oli kuitenkin maassa ja hän oli henkisesti ja ruumiillisesti hyvin uupunut. Kesken tilaisuutta Brahms nousi seisomaan ja lausui: ”Äsh, kaikkihan on turhaa tässä maailmassa. Ainoa ihminen, jota minä todella rakastin, minä hautasin tänään. Hyvää yötä, hyvät naiset ja herrat!”

Robert ja Clara Schumannin hautapaikka Bonnissa.

Bonnista Johannes Brahms palasi taas Ischiliin, mutta hän ei palannut enää samana miehenä; hän tunsi vointinsa huonommaksi ja huonommaksi. Parissa viikossa Brahmsin kasvojen väri muuttui ja silmien valkuaiset tulivat keltaisiksi. Richard Heubergerin kehotuksesta Brahms meni lääkäriin silmin nähden järkyttyneenä. Hän oli pitänyt sairauksia koko ikänsä hävettävinä asioina; jopa omaa likinäköään hän peitteli, eikä julkisesti pitänyt silmälaseja. Heubergerille hän paljasti: ”Minä en ole mikään luulotautinen enkä tarkkaile itseäni lainkaan. Yksikään ihminen ei ole sanonut minulle, että minä olen muuttunut. Kiitän Teitä sydämellisesti. Tehän tiedätte, että minä en voi sietää lääkäreitä, mutta jos tämä on jotain vakavaa, niin täytyyhän siitä pitää huoli. Mutta harmillista tämä on… pari vuotta olisi ollut vielä ehkä elettävänä… ja sitten täytyy lähteä lääkärille!”

Erilaiset spesialistit saivat nyt hoitaa Brahmsia ja kaikki olivat yksimielisiä sairaudesta; vaiva oli sama, joka oli vienyt hänen isänsäkin hautaan eli maksasyöpä. Brahmsille määrättiin alkuun hoidoksi Karlsbadin vettä ja syksyllä voinnin heikentämä säveltäjä lähetettiin Karlsbadiin. Täällä hänen ystävänsä yrittivät tehdä hänen elostaan mahdollisimman siedettävää. Edelleen Brahms koetti salata sairautensa tarkoin, mutta hän laihtui ja kasvojen väri muuttui selkeästi sekä hänen kävelynsä vaikeutui hieman myöhemmin. Huumoriaan hän ei menettänyt, sillä hän selvensi sairauden muuttaneen hänen kävelynsä ”pyörökaarityylistä suippokaarityyliksi”. Lääkäreitä hän ohjeisti olla kertomatta hänelle mistään epämiellyttävästä ja itse hän puhui sairaudestaan ”pienenä, porvarillisena keltatautina”.

Elämänsä viimeiset kuukaudet Brahms sai viettää Wienissä hyvien ystävien keskellä. Häntä vietiin tarvittaessa Prateriin, kutsuttiin aterioille niin kauan kuin ruoka maistui hänelle ja kuljetettiin aina mihin hän halusi. Brahms pääsi viimeisen kerran Wienin Filharmonikoiden konserttiin 7.3.1897. Hans Richter johti tässä konsertissa hänen neljännen sinfoniansa ja säveltäjä Brahms seurasi konsertin johtokunnan aition takaosasta. Konserttiyleisö antoi konsertin jälkeen valtaisat suosionosoitukset mestarille, joka joutui nousemaan aitiossa seisomaan ja näyttäytymään yleisölle. Brahms oli silloin jo pelottava näky ja pysyi vain vaivoin pystyssä.

Johannes Brahmsin hauta Wienissä.

Tohtori Fellingerin perhe oli sopinut Brahmsin lääkärin, tohtori Robert Brauerin kanssa käytännöstä, että Brahms otettaisiin heidän hoitoon sitten kun säveltäjä olisi jo vuodepotilas. Brauer joutuikin pian ilmoittamaan, että Johannes Brahms ei olisi enää siirtokunnossa. Näin Johannes Brahms kuoli omassa asunnossaan Karlsgasse 4:ssä puoli yhdeksän aikaan aamulla 3.4.1897 rouva Truxan hellässä hoidossa. Clara Schumannin kuoleman jälkeen Johannes Brahms sävelsi vain yhden teoksen – senkin Claraa ajatellen – Koraalialkusoitot op. 122 uruille, joka päättyy fantasiaan koraalista O Welt, ich muss dich lassen (Oi maailma, minun on jätettävä sinut).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti