Tuusulanjärven rantamaisemien taiteilijayhteisön Ainolasta – Aino ja Jean Sibeliuksen kodista – pitää nykyään huolta sekä vastaa paikan museotoiminnasta säädekirjan mukaisesti Ainolasäätiö, jonka perustivat 22.2.1972 valtio, Sibelius-Seura ja Aino ja Jean Sibeliuksen omaiset. Yhteistyö sujuu Museoviraston kanssa ja valtio on valtuuttanut Senaatti-kiinteistöt vastaamaan Ainolan alueen sekä sen rakennusten kunnosta. Ainola on säilynyt juuri siinä kuosissa, mihin talo jäi Aino Sibeliuksen kuoltua kesäkuussa 1969. Suomen valtion omistukseen Ainola irtaimistoineen päätyi Sibelius-Seuran aloitteesta tehdyllä kauppakirjalla 12.3.1972. Museona Ainola alkoi toimia vuonna 1974, jolloin sinne valmistui myös Aulis Blomstedtin suunnittelema uudempi rakennus. Nykyisin ainakin kesäisin Tuusulanjärven taiteilijayhteisön taiteilijakodeista Ainolan lisäksi ovat yleisölle avoinna J. H. Erkon Erkkola, Pekka Halosen Halosenniemi ja Juhani Ahon Ahola.

Aino ja Johan Julius Christian Sibelius kihlautuivat vuonna 1890 salaa perheiltään ja avioliitto solmittiin 10.6.1892 Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundin kartanossa Vaasan lähellä. Aino Järnefelt syntyi 10.8.1871 Hausjärvellä August Alexander Järnefeltin ja Elisabeth Clodt von Jürgensburgin kaikkiaan yhdeksästä lapsesta seitsemäntenä. Isä nimitettiin Kuopioon läänin kuvernööriksi vuonna 1884 ja Ainon opinnot keskeytyivät Helsingin Suomalaisessa tyttökoulussa perheen muuton vuoksi. Oppikoulun päästötodistuksen hän sai vuonna 1887 ja perhe muutti jälleen isän työn perässä Vaasaan vuonna 1888. Kotoa Aino sai opin kotitaloustaitoihin ja lahjakas tyttö soitti pianoa, kirjoitti ja luki laajasti kaunokirjallisuutta. Hän teki myös pieniä suomennustöitä sekä kävi Kuopiossa ja Vaasassa veistokoulua. Aino kertoi äitinsä kasvattaneen lapsensa epäitsekkyyteen, todellisuuteen sekä itsehillintään, koska oli itse ollut nuorena kiivasluonteinen. Kodin perua oli ilmeisesti myös Ainon tapa hoitaa ongelmatilanteet; mykkäkoululla hoidettiin Sibeliuksen perheessä lukemattomat koettelemukset.

Kirjailija Juhani Aho oli hyvin kiinnostunut Ainosta myös aikaisemmin, mutta Aino ei tuntenut samoin. Ainon ja Jannen ensimmäinen tytär, Eva, syntyi vuonna 1893. Perheellä ei ollut tuossa vaiheessa Helsingissä asuessaan vakituista kotia ja he muuttivatkin 1890-luvulla osoitettaan monasti. Sibelius toimi opettajana sekä Martin Wegeliuksen musiikkiopistossa että Robert Kajanuksen orkesterikoulussa, mutta vietti myös mm. opiskelunsa vuoksi aikaansa ulkomailla. Erityisesti säveltäjää veti puoleensa taiteilijaystävien kanssa vietetyt alkoholipitoiset pitkät rupeamat mm. Helsingin Kämpissa, jotka koettelivat perheen harmoniaa ja haittasivat myös luovaa sävellystyötä. Aikaa myöten myös säveltäjä itsekin huomasi, että hänen työskentelynsä kaupungissa muodostuisi pitemmän päälle mahdottomaksi. Omaa työtänsä tekivät ja ohjeita maalle muuton eduista antoivat myös Axel Carpelan, Elisabeth Järnefelt (Ainon äiti), kirjailija Arvid Järnefelt (Ainon veli), taidemaalari Eero Järnefelt (Ainon veli) puolisonsa Saimin kanssa, taiteilija Pekka Halonen Maija vaimonsa kanssa sekä varsinkin kirjailija Juhani Aho puolisonsa taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin kanssa.

Sibelius jätti Helsingin huurut vuoden 1899 alussa ja muutti Keravalle Lundgrenin huvilaan työstämään ensimmäistä sinfoniaansa. Aino Sibelius tyttärineen tuli perässä Keravalle toukokuun lopussa 1899, mutta pian havaittiin, ettei huvila sopinut perheen asunnoksi. Nyt Sibeliukset vuokrasivat Mattilan talon Keravanjoen kupeesta muutaman kilometrin päästä Keravan asemasta. Täällä perhe vietti aikaa kolme vuotta ja täällä myös perheen Kirsti tytär sairastui lavantautiin ja menehtyi helmikuussa 1900 vain vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä. Sibeliukselle tapaus oli niin kova paikka, että hän ei koskaan puhunut menehtyneestä tyttärestään. Viimeiset vuodet Mattilassa olivat Sibeliuksen perheelle todella vaikeita aikoja; säveltäjän kulkiessa maailmalla Aino teki surutyötä ja vaipui pitkään masennukseen eristäytyen muusta maailmasta. Läheiset kävivät jo levottomiksi laihtuvat Ainon vuoksi. Sukusiteet muodostuivat nyt tärkeiksi Ainolle etenkin Eero ja Saimi Järnefeltiin. Juhannuksen 1901 Sibeliukset viettivät Suvirannassa, Eero ja Saimi Järnefeltin taiteilijakodissa Tuusulanjärven rannassa.

Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofeldt asuivat myös Aholaa Tuusulan rantatien maisemissa ja he ryhtyivät nyt auttamaan Sibeliuksia uuden kodin löytämisessä. Yhtenä vaihtoehtona mainittiin Vanhakylän kartano, jossa Eero Järnefeltin perhe asui kun Suvirantaa rakennettiin. Juhani Aho kyyditsi Gutten Soldanin kanssa Sibeliuken järven jäätä pitkin hevoskyydillä vastarannalle asiasta neuvottelemaan. Sibeliuksen ryyppymaine oli kuitenkin jo kiirinyt kartanon emännän Anni Åströmin tietoon, eikä hän ollut halukas vuokraamaan kartanoa säveltäjän perheelle. Seuraavaksi Saimi ja Venny ehdottivat Sibeliuksille Sahankaaressa sijaitsevaa ”pehtorin taloa”, mutta Sibeliukset taas eivät innostuneet tästä vaihtoehdosta. Sitten ehdolla oli Valkeapään huvila yläkerta kylän keskustassa, mutta se hylättiin liian keskeisen sijaintinsa vuoksi. Viimeisenä oljenkortena oli vielä vuokrata Aholaa, sillä sen isäntäpari oli suunnitellut pitkää ulkomaanmatkaa. Koska Venny oli tämän matkan suhteen vielä häilyväinen, tämäkin suunnitelma joutui syrjään. Tässä vaiheessa Sibelius alkoi taas etsiä perheelleen kotia Helsingistä, jonne perhe taas muuttikin syksyllä 1902.

Sibeliuksen perheeseen syntyi tammikuussa 1903 Katarina. Ainakin lopusta vuotta 1901 lähtien yhtenä vaihtoehtona Sibeliukset olivat pohtineet oman kodin rakennuttamista ja käytännön rakenraminen alkoikin syksyllä 1903. Sibelius oli kevättalvella 1903 hiihtoretkellä Eero Järnefeltin kanssa löytäneet talolle ihanteellisen paikan. Talon paikka tunnettiin ”Kielorinteenä” ja maat kuuluivat Järvenpään kartanolle. Varsinaiset kaupat Westermarckien kanssa tehtiin 0,75 hehtaarin tontista 18.11.1903 kauppahinnan ollessa 4 500 mk ja rakennustöiden ajaksi Sibeliuksen perhe asui Tuusulan Tuomalan kylän Kylänpään talossa. Päivää myöhemmin eli 19.11.1903 Christian Sibelius – säveltäjän veli – kirjoitti huolissaan veljelleen: ”Janne, sinun täytyy ryhtyä absolutistiksi. Sinun täytyy.” Alkuun rakennuttamista rahoitettiin Sibeliuksen enolta, Axel Borgilta saadulta perintörahoilla, mutta pääosin rahoitus tuli lainoilla ja vekseleillä. Vekseleitä olivat takaamassa ainakin Sibeliuksen ystävä von Qvanten ja rautakauppias Renlund sekä Fazer. Sibelius myös sävelsi hyvin ahkerasti ja varsinkin johti konsertteja, koska sillä teki enemmän rahaa. Korvaamattomana apuna rakennusprojektin aikana toimi Eero Järnefelt, koska hän pystyi läheltä Suvirannasta valvomaan työmaan edistymistä. Rakennuksella oli ainakin osittain samoja rakennusmiehiä, kun Suvirantaa rakennettaessa. Sibelius sai kaupassa käyttöoikeuden tontilleen johtavaan tiehen sekä luvan vetää puhelinjohto Kyrölän maiden halki. Vaikka tontti ei ollutkaan rantatontti, sai Sibelius kuitenkin venepaikan Tuusulanjärven rannalta ja luvan käyttää rantaa uimapaikkana. Kauppaan liittyi optio, jonka mukaan tonttia pystyi isontamaan jatkossa Kyrölän talon maista, kauppahinnan ollessa 6 000 mk:n hehtaarilta. Lars Sonckin palkkioihin hupeni saman verran rahaa, kun Sibelius sai enoltaan perintöä.

Alkuperäistä Ainolan tonttia laajennettiin vuonna 1912 ensimmäisen kerran, kun Sibelius sai perinnön Thekla-tädiltään ja käytti rahat tonttiinsa. Täältä asti sai alkunsa Ainon omin käsin raivaama ja istuttama puutarha, joka ankeina vuosina antoi jopa perheelle ravintoa. Sitä seuraava tonttikauppa tehtiin vuonna 1925, jolloin vuonna 1916 istutettua kuusiaitaa jatkettiin nykyiselle sisääntuloportille asti. Tämä tonttikauppa rahoitettiin Heikki Klementin Armi-puolison Sibeliuksen 60-vuotislahjaksi järjestämällä rahankeruulla Suomen sekakuoroilta. Viimeisen tonttikauppansa Sibelius teki omin varoin, kun E. N. Setälä 30-luvulla alkoi myydä puita mailtaan Sibeliuksen tontin itäpuolelta. Setälä ennätti kuolla kesken kauppaneuvottelun vuonna 1935 ja kauppa toteutui vasta vuonna 1936 Setälän kuolinpesän kanssa. Laajennuksen jälkeen Sibeliukset omistivat lähes koko metsäsaarekkeen; puutarhasta muodostui Ainolle rakas paikka ja metsä rauhoitti säveltäjää. Tontin kaakkoiskulmassa sijaitsi Temppeliksi kutsuttu niemeke, jonka juurakkotuolissa Sibelius rentoutui usein.

Ainolan suunnitteli yksi kansallisromanttisen kauden merkittävimmistä arkkitehdeistamme, Lars Eliel Sonck (s. 10.8.1870 Kälviä ja k. 14.3.1956 Helsinki). Sonck tunnetaan varsinkin suunnittelemistaan jugendkirkoista, kuten Turun Mikaelin kirkko, Tampereen Johanneksen kirkko eli nykyinen Tuomiokirkko, Kallion kirkko, Mikael Agricolan kirkko ja Pyhän Yrjön kirkko sekä mm. Naantalin Kultarannan, Alfred Kordelinin hautakappelin ja Uuno Klamin kesähuvilan suunnittelijana. Ilmeisesti Sonckista tuli Ainolan suunnittelija läheisen Villa Enckellin (Vårbacka) rakennuttajan Gösta Enckellin lämpimästi suositellessa häntä Sibeliukselle. Sibeliuksen nimenomaisesta toiveesta hän suunnitteli rakennuksen aluksi pienelle tontille Kielomäen rinteessä, josta näkymä oli noin puolen kilometrin päässä sijaitsevalle Tuusulanjärvelle. Rakennustöiden aikana vastaavana rakennusmestarina toimi Juhani Ahon suosittelema Richard Laine. Rakennustömaalla kului honkahirsiä kaikkiaan noin viisi kilometriä. Pekka Halosen suosituksesta hirret tuotiin Tuusulaan Suolahdesta Keski-Suomesta. Takkamestari Gröönroos omin käsin maalasi takan tiilet vihreäksi.

Sibeliuksen perheen tavarat saapuivat uuteen kotiin Ainolaan syyskuun puolivälissä 1902, vaikka varsinainen muuttopäivä oli 24.9.1904. Muuttopäivänä talo ei ollut vielä valmis, esim. sisustustyöt ja peltityöt jatkuivat vielä lokakuun loppuun ja kaivon ja kerrarin osalta työt jatkuivat vielä senkin jälkeen. Aluksi vain rakennuksen alakerta oli asuinkäytössä ja hirsihuvila oli ulkopuolelta verhoamaton pärekattoineen. Sisäänkäynti tapahtui terassin kautta tampuriin, josta pääsi muista tiloista erotettuun Sibeliuksen työhuoneeseen eli nykyiseen saliin. Tampurista kuljettiin myös olohuone-ruokasaliin ja sieltä edelleen keittiöön sekä vanhempien ja lapsien makuutiloihin. Vasta vuonna 1911 yläkerta otettiin käyttöön ja keittiötä laajennettiin. Yläkertaan sijoitettiin Sibeliuksen työhuone ja vanhempien makuuhuone. Ruokasalin ja vanhan työhuoneen välille puhkaistiin leveä aukko, ja rakennus sai tässä yhteydessä vaalean lautaverhoilun. Sähkö vedettiin Ainolaan vasta vuonna 1919, mutta sähkölämmitys tuli vasta 1960-luvulla yhdessä vesijohtojen kanssa. Sibeliuksen elinaikana ei taloon tullut vesijohtoa. Vielä vuonna 1935 alakerran lastenhuone muutettiin kirjastoksi Sibeliuksen vävyn, arkkitehti Aulis Blomstedtin suunnitelmien mukaisesti.

Ainolaan vuonna 1905 valmistui Aino Sibeliuksen suunnittelema tervattu, hirsinen saunarakennus, joka tosin paloi vuonna 1925, mutta rakennettiin jälleen uusiksi edellisen tapaan. Saunarakennuksen erikoisuus oli viereisestä vinttikaivosta nostetun veden tulo vesikourua pitkin suoraan saunan pesuhuoneeseen. Pesuhuoneen nurkan padan yläpuolelta kouru jatkui viereisen huoneen kylpyammeeseen. Ainolan tontilla sijaitsi myös puuvaja ja talli sekä tyttöjen leikkitupa. Perheen lapsista syntyivät Ainolassa Mergareta vuonna 1908 ja Heidi vuonna 1911.

Ainolan valmistuttua perheen ensimmäiset vuodet talossa olivat monella tapaa vaikeita aikoja. Taloa ei eristetty riittävästi, joten se oli varsinkin talvisin kolkko ja vetoinen paikka. Säveltäjän työhuoneessa lämpötila saattoi talvikylminä laskea alle kymmeneen asteeseen. Perheen kasvaessa ja palvesväen vaatimien tilojen kanssa talon alakerta kävi nopeasti ahtaaksi. Sibelius jatkoi edelleen ”kosteaa” elämäntyyliään, mutta halusi myös elää kotonaan herrasväen elämää palveluskuntineen, johon kuului kaksi apulaista kotona ja talon kivijalassa asustanut talonmies. Sibelius siunasikin usein kovia kustannuksia, joita taloudenpito vaati. Tähän Ainolla oli valmis vastaus: ”Sinähän itse haluat sitä!” Välillä Sibelius pakenikin meluisia kotioloja ja kylmää ulkomaanmatkoille, missä sai elää ylellistä elämää kutsujien piikkiin. Rahan suhteen velkavetoinen talous vaati varsinkin Ainolta suurta järjestelykykyä. Välillä säveltäjän ollessa pitkiäkin aikoja poissa kotoa, tarvittiin rahallista apua jopa Eero Järnefeltiltä ja Christian Sibeliukselta. Vuosina 1904-1911 teki Sibelius kaksitoista matkaa ulkomaille ja sai aikaansa näillä matkoilla vietettyä yli 20 kuukautta. Jos Sibelius tiesi jotakin säveltämisestä, samaa ei voinut sanoa hänen taloudenpidostaan ja rahankäytöstä. Hänellä oli ongelmallinen suhde rahaa; jos rahaa joskus harvoin tuli enemmän, se myös tuhlattiin saman tien menemään. Hän oli myös höveli jakamaan rahaa, silloin kuin sitä oli. Hän halusi leikkiä aristokraatin elämää, kylläkin hieman vaatimattomissa puitteissa, mutta maalaismaisemassakin hän ylipukeutui usein huonosti istuviin mittapukuihin, käytti päähineitä ja käsintehtyjä jalkineita. Hän raivostui ja tuli pahoinvointiseksi saadessaan tietää kahden eri sukututkimuksen todistaneen hänen olevan kuitenkin vain talonpoikaista sukujuurta. Myös alkuun hänen tekemänsä kustannussopimukset olivat huonosti laadittuja ja tuottivat säveltäjälle huonosti.

Keväällä 1908 Sibeliukselta poistettiin kurkusta kasvain ja säveltäjän oli nyt pakko viettää sikaaritonta ja alkoholitonta elämää, jota kesti vuoden 1915 loppuun asti. Ainon mielestä tämä aika oli heidän avioliiton parasta aikaa. Tänä kuivana kautena kuoleman pelossa syntyi paljon modernia, synkkää ja murheellista musiikkia säveltäjän kynästä. Kuivan kauden jälkeen Sibelius palasi jälleen vanhoihin, pinttyneisiin tapoihinsa. Vasta kaksikymmenluvun lopulla Sibelius pääsi veloistaan eroon. Sibeliuksen 50-vuotispäiväksi Axel Carpelan – Sibeliuksen ystävä, joka neuvoi säveltäjää usein ja järjesti tälle mesenaatteja taiteen tukemiseen - oli järjestänyt suuren kansalaiskeräyksen, jonka varoilla saatiin maksettua Sibeliuksen vekselit ja lainoja lyhennettyä peräti kolmasosan verran. Keräys tuotti myös Ainolaan flyygelin päivänsankarille; soitin oli Steinway, jonka koneisto oli kotoisin New Yorkin tehtaalta rungon ja soittimen kokoonpanon hoituessa Hampurin tehtaalla.

Vaikka Sibelius ei voinutkaan ottaa kaikkia vierailukutsuja vastaan ulkomailta, ennätti hän eläessään käydä johtamassa kuitenkin 64 konserttia eri maissa. Sinfonikkona Sibeliuksen ensimmäinen ulkomaanvierailu tapahtui 4.7.1900 Tukholman Olympiateatteriin, jolloin seitsemänkymmen henkinen Filharmoninen soitti Kajanuksen johdolla Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian konsertissa. Virallisesti Sibelius oli matkassa orkesterin varajohtajana ja konserttipaikka oli vanha sirkushuoneisto, joka tuksahti voimakkaasti tallilta ja hevosilta. Kattoon oli pingotettu purjekangas, eikä orkesterille oltu järjestetty kunnollista taustaa; musiikki kuulosti siis paikalla kalsealta ja köyhältä. Kuitenkin konsertti sai varsin kohtuullisen vastaannoton ja arviot.

Vuosina 1938 – 1957 Sibeliuksen yksityissihteerinä toimi Benno Aleksander (Santeri) Levas (s. 8.2.1899 Helsinki ja k. 10.3.1987 Helsinki), joka vuoteen 1936 käytti nimeä Lehmann. Levas oli filosofian maisteri (1936) ja valantehnyt kielenkääntäjä ja kirjailija, joka harrasti valokuvausta ja käytti kirjailijanimiä Santeri Levas, Benno A. Piispanen ja Benno A. Lehmann. Hänen äiti oli Hertta Piispanen ja isä vakuutusjohtaja Nicolai Lehmann. Santeri Levas toimi ulkomaankirjeenvaihtajana, yleisprokuraattorina ja osastopäällikkönä KOPissa vuosina 1923 – 1962. Sibeliuksesta hän julkaisi kaksiosaisen elämäkerran vuosina 1957 – 1960. Hänen kuvia ja valokuvakirjoituksia ilmestyi Ruotsissa, Itävallassa, Sveitsissä ja Saksassa; hän osallistui myös kansainvälisiin valokuvanäyttelyihin. Santeri Levas toimi helsinkiläisen Kameraseura ry:n puheenjohtajana vuodet 1942 – 1945 ja Suomen Kameraseurojen Liiton puheenjohtajana vuodet 1946 – 1952. Hän sai FIAP (Fédération internationale de l'art photographique) kunniajäsenyyden ja samoi Royal Photographic Societyn ARPS-arvon (Associateship of the Royal Photographic Society). Levas julkaisi merkittävästi myös matkakirjoja mm. Itävallasta, Gotlannista ja Mallorcalta. Hänen puoliso oli filosofian maisteri Ulla Kajanto.