Joaquin Rodrigo Vidre

 

Tänään perjantaina 29.1.2016 klo 19 kokoontuu Tampere-talon suureen saliin jälleen salin täydeltä musiikinystäviä kokemaan Tampere Filharmonian konserttia, jota johtamaan on saatu tamperelaisille tuttu kapellimestari Hannu Lintu. Teemana konsertissa on Espanjan lämpöä ja kypsää sinfoniaa. Konsertin aloittaa Wolgang Amadeus Mozartin Sinfonia No. 36, K 425 C-duurissa vuodelta 1783, jonka neljä osaa lahjakas säveltäjä sävelsi neljässä päivässä. Ensiesitys tällä teoksella oli 4.11.1783 Linzin kaupungissa ja Wienissä se esitettiin 1.4.1784. Teoksen osat ovat: I Adagio, ¾ – Allegro spiritoso, 4/4, II Andante F-duurissa, 6/8, III Menuetto, ¾ ja IV Finale, Presto, 2/4. Konsertin harppusolistiksi orkesterin eteen kävelee Xavier de Maistre, joka soittaa kitaramusiikkia harpullaan. Espanjalainen säveltäjä ja pianisti Joaquin Rodrigo Vidre (s. 22.11.1901 Sagunto, Valencia ja k. 6.7.1999 Madrid) omisti kitarakonserttonsa, Concierto de Aranjuez – kuuluisimman teoksensa – kitaristi Regino Sainz de la Mazalle. Teos on sävelletty vuonna 1939 Pariisissa. Johannes Brahmsin sinfonioiden sarja jatkuu myös tänään Brahmsin Sinfonialla No. 4, Op. 98 vuodelta 1885. Teoksen osat ovat: I Allegro non troppo, II Andante moderato, III Allegro giocoso ja IV Allegro energico e passionato.

Xavier de Maistre

”Brahms on kaikkein puhdasverisin egoisti, mitä aatella saattaa ilman että hän itse tietäisi sitä. Kaikki muukin virtaa hänen sangviinisesta luonteestaan niin huolettomasti ja välittömän nerokkaasti… Todella nerokas on hänen tapansa sulkea silmänsä kaikilta epäterveiltä tunteilta ja muiden kuvittelemilta kärsimyksiltä. Siinä suhteessa hän on todella terve aivan kuten hänen huoleton tapansa suhtautua olemassaoloon on hänessä kaunista ja jopa suurenmoista. Hän ei halua tehdä pienintäkään uhrausta henkisten taipumustensa vuoksi – hän ei halua soittaa julkisesti, mikä johtuu sekä yleisön halveksunnasta että mukavuudenhalusta -, vaikka hän musisoikin kerrassaan jumalaisesti; en ole milloinkaan kuullut pianonsoittoa (Lisztiä ehkä lukuun ottamatta), joka miellyttäisi minua niin suuresti… Myös hänen sävellyksensä ovat niin helppoa leikkiä kaikkein vaikeimpienkin muotojen kanssa – niin runsassisältöisiä – kaikki maalliset murheet luotaan niin häikäilemättömästi torjuvia. En ole vielä milloinkaan tavannut sellaista lahjakkuutta. Hän on paljon minua edellä...” Näin kuvaili Joseph Joachim ystävänsä piirteitä ja ominaisuuksia kirjeessään Gisela von Arnimille.

Kun nuori Johannes Brahms saapui 30.9.1853 Robert ja Clara Schumannien ovelle Bilker Strasselle Düsseldorfiin, oli hänen mukanaan Joseph Joachimin kirjoittama suosituskirje säveltäjä Schumannille. Pariskunta otti nuoren tulokkaan sydämellisesti vastaan ja seuraavat pari vuotta hän käytännöllisesti ottaen asui pariskunnan luona. Schumannit olivat vuonna 1850 muuttaneet tänne Dresdenistä. Nyt Schumannit kohtelivat Brahmsia kuin omaa poikaansa täysivertaisena perheenjäsenenä. Täällä Brahmsilla oli aitiopaikka tutustua Robert Schumannin musiikkiin ja täällä hän pääsi näyttämään kokeneemmalle säveltäjälle omia taitojaan. Kirjoittamassaan esseessä säveltäjä Schumann arvio Johannes Brahmsia seuraavasti:

”… hän on tullut, tuo nuori veri, jonka kehdon äärellä sulottaret ja sankarit ovat olleet vartiossa. Hänen nimensä on Johannes Brahms, ja hän tuli Hampurista, jossa hän oli kaikessa hiljaisuudessa luonut musiikkiaan, mutta saanut opetusta erinomaiselta ja häntä innostuneesti ohjanneelta opettajalta taiteen kaikkein vaikeimmissakin lajeissa… Hänessä oli myös ulkoisesti kaikki merkit, jotka julistivat, että hän on tehtäväänsä kutsuttu. Istuessaan pianon ääressä hän alkoi avata ihmeellisiä ulottuvuuksia. Meidät vetäistiin yhä taianomaisempiin piireihin. Sen lisäksi tuli kerrassaan nerokas soitto, joka teki pianosta valittavia ja äänekkäästi riemuitsevia sointuja pursuilevan orkesterin. Nämä sonaatit olivat oikeastaan verhottuja sinfonioita, ja laulujen runouden ymmärsi, vaikkei olisi kuullut sanoja… Jos hän tulee käyttämään taikasauvaansa siellä, missä hänellä on käytössään todella voimalliset massat sekä kuorossa että orkesterissa, meitä odottavat vielä ihmeelliset näköalat henkien maailmaan. Vahvistakoon korkein nerous häntä siinä, mihin näyttää olevan kaikki mahdollisuudet, koska hänessä on myös toista neroutta, nimittäin vaatimattomuutta. Hänen toverinsa tervehtivät häntä hänen ensimmäisellä vaelluksellaan maailman halki, jossa häntä ehkä odottavat haavat, mutta myös seppeleet ja palmut; toivotamme hänet tervetulleeksi vahvana taiteilijana.”

Johannes Brahms oli tutustunut Mürzzuschlagiin jo vuonna 1867 käydessään isänsä ja Joseph Gänsbacherin kanssa tuolla noin tuhannen metrin korkeudessa, Semmeringin takamaastossa. Tähän maisemaan Brahms palasi säveltämään Neljättä Sinfoniaansa kesinä 1884 ja 1885. Kelvollisten ystäviensä avulla säveltäjä Brahms sai oleiluunsa hankituksi mainion asunnon ruhtinas Sulkowskin mailta; paikka oli ihanteellinen senkin vuoksi, että se oli sopivan matkan päässä Wienistä. Tämän takia – tai siitä huolimatta – Brahmsin ”piilopaikassa” vierailikin moninainen joukko säveltäjän ystäviä, kuten mm. kriitikko Eduard Hanslick, Max Kallbeck, muusikot Door, Epstein ja Clara Schumann sekä nuori säveltäjä Robert Fuchs, jota Brahms kunnioitti ja halusi auttaa.

Rickhard Wagnerille Cosima vaimonsa menettänyt kapellimestari Hans von Bülowille Johannes Brahms ilmoitti teoksestaan kirjeitse: ”Tässä on valmiina pari entre'actea – joita yleensä kutsutaan sinfoniaksi. Ollessani konserttimatkoilla meiningenilaisten kanssa olen huvikseni ajatellut, että saisin kokeilla sitä teidän luonanne miellyttävästi ja leppoisasti, ja teen niin vieläkin – ja ajattelen samalla, mahtaako se saada sen enempää yleisöä. Pelkään nimittäin, että se maistuu täkäläiseltä ilmastolta – kirsikoista ei tule täällä makeita; Sinä et söisi niitä.” Alkuun ensikokemukset vahvistivat Brahmsin epäilyksiä, kun hän testasi ystävillään teostaan kahdella pianolla soitettuna. Jotkut ystävät olivat melko yllättyneitä teoksesta ja ehdottivat tekemään muutoksia sävelteokseen. Vaikka teos oli jo merkitty Wienin Filharmonikkojen ohjelmaan, ehdotti Max Kallbeck jopa teoksen vetämistä takaisin ohjelmasta. Häntä säveltäjä rauhoitteli: ”Sinfonian vetämiseen takaisin minulla ei ole mitään syytä. Minkä olen keittänyt, sen myös syön. Permannon huutajista minä viis veisaan, muusta yleisöstä näin meidän kesken sanoen yhtä vähän. Saattaahan olla, että olette oikeassa. Mutta kuunnellaan nyt kuitenkin ensin, mitä mieltä orkesteri on. Pianolla soitettuna ja ilman henkeä – se ei todista vielä mitään!”

 

Johannes Brahms

Kun sitten säveltäjä Brahms täysin suunnitelmiensa mukaisesti matkusti Meiningeniin syksyllä harjoituksia seuraamaan, hän sai aivan toisenlaisen palautteen kuin omilta ystäviltään alkuun. Kapellimestari Hans von Bülowkin kirjoitti innostuksissaan 22.10.1885 kirjeessään: ”Palannut juuri harjoituksista. N:o IV valtava, täysin ainutlaatuinen, aivan uusi, kerrassaan vaskinen omaleimaisuus. Hengittää ainutlaatuista energiaa A:sta Ö:hön.” 25.10.1885 oli Mainingenissa Neljännen Sinfonian kantaesitys itse säveltäjä Johannes Brahmsin johtaessa teoksensa. Yleisö vaati ja sai Scherzon uusintana ja teos otettiin hyvin vastaan. Herttua nousi itse seisomaan kunnioittaakseen Brahmsin teoksen viimeisen osan päätyttyä ja myöhemmin vielä salin tyhjennyttyä herttualle soitettiin Sinfonian 1. ja 3. osa hänen nimenomaisesta pyynnöstään. Täältä teos lähti Mainingenin orkesterin muassa maineekkaalle kiertueelle, jota johtivat Johannes Brahms ja Hans von Bülow. Säveltäjä Brahms johti itse teoksena kiertueella yhdeksässä kaupungissa, vaikka Hans von Bülow oli tehnyt työtä orkesterin harjoittamiseksi esityskuntoon. Alistuen kohtaloonsa Bülow siirtyi säveltäjän tieltä sivuun joka kerta, mutta asia jäi kuitenkin harmittamaan häntä.

Tilanne kärjistyi lopulta Frankfurtissa, jossa konsertin johto oli sovittu Bülowille; kapellimestari olisi halunnut juuri tässä kaupungissa, jossa oli paljon Brahmsin ystäviä konsertissa – mm. Clara Schumann – näyttää kyntensä Brahmsin musiikin johtajana. Johannes Brahms kuitenkin ylipuhuttiin johtamaan oma IV Sinfoniansa ja se oli kapellimestari Bülowille liikaa. Hän koki tilanteen niin suureksi epäluottamuksen osoitukseksi, että sanoutui irti toimestaan. Yllättynyt Brahms selitti kirjeessä loukatulle ystävälleen: ”Mutta konsertit ja kaikki se, mikä niihin liittyy, eivät minun horisontissani ole edes vakavia asioita, ja minusta on vaikeaa muistella talven konsertteja muuten kuin huvittuneesti ja ohimennen.” Tuohtunut Bülow vastasi säveltäjälle: ”Jos teen yleensä kunnollista propagandaa vakuuttaakseni ihmiset Sinun musiikkisi suurenmoisuudesta, se ei Jumalan nimeen tapahdu sen epäkunnioitettavan tavoitteen vuoksi, että tuottaisin hupia itselleni (ja muille närää, mutta sehän kuuluu asiaan).”

Tämän surullisen tapahtuman jälkeen kaverusten välillä vallitsi melko pitkään hiljaisuus ja vasta tammikuussa 1887 Brahms ilmestyi von Bülowin järjestämään Beethoven-iltaan Wienissä. Brahms lähetti käyntikorttinsa sovinnoneleenä kapellimestarille kirjoittaen siihen Mozartin Taikahuilusta pienen nuottipätkän tertsetin alusta: Enkö sua, armas, jälleen nää? Taas olivat ystävykset hyvässä sovussa ja menneet tapahtumat unohdettuja. Hans von Bülow nimitettiin lokakuussa 1887 Berliinin Filharmonikkojen kapellimestariksi. Hän oli aina aulis tekemään pyyteetöntä työtä säveltäjä Johannes Brahmsin musiikin esitaistelijana.

Kapellimestarit Hans von Bülow ja Hans Richter linkittyvät mielenkiintoisella tavalla Brahmsin myös säveltäjä Richard Wagneriin. Kun Wagner oli Wienissä valmistelemassa omia oopperaesityksiä ja konsertteja, hän sai suostuteltua Brahmsin heidän tapaamiseensa erään tutun lääkärin luona. Wagnerin pyynnöstä Johannes Brahms heltyi soittamaan tämän tapaamisen yhteydessä Händel-muunnelmansa pianolla. Lääkärin todistuslausunto tuosta tapaamiseta kertoo: ”Brahmsin soitto todettiin nerokkaaksi ja suurenmoiseksi.” Wagnerin hän kertoi lausuneen soiton jälkeen teoksesta: ”Siitä näkee, mitä vanhoilla muodoillakin voi vielä tehdä, kun asialla on sellainen, joka osaa käsitellä niitä.”