Leopold Mechelin.
Mannerheimintiestä
erkanee Mechelininkatu Helsingissä, joka on saanut kantaa nimeänsä vuodesta
1917 lähtien. Mechelininaukio on samoin Helsingissä ja se nimettiin vasta
vuonna 1995. Myös Haminan kaupungissa löytyy samalle henkilölle nimetty
Mechelinintie. Käydäänpä nyt katsomassa, mitä tämä herra Mechelin oli miehiään!
Leopold (Leo)
Henrik Stanislaus Mechelin syntyi Haminassa 24.11.1839 filosofian tohtori,
valtioneuvos sekä Haminan kadettikoulun tarkastaja Gustaf Johan Mechelinin
poikana. Äiti oli Amanda Sofia Costiander (o. s. Sagulin), saksalaisia Viipurin
kaupungista. Mechelineillä puhuttiin siis kotona sekä saksaa että ruotsia;
Leo-poika oppi kielistä ainakin venäjää, ranskaa ja englantia, mutta koskaan
hän ei hallinnut suomenkieltä kovin ihmeellisesti. Myöskään mikään varakas
Mechelinien perhe ei ollut. Kaksi luokkaa alkeiskoulua Leo Mechelin suoritti
Haminassa, mutta hänen opetuksestaan vastasi lähinnä vuonna 1863 kuollut isä-Gustaf.
Leo suoriutui ylioppilaaksi vuonna 1856 ja kirjautui välittömästi Helsingin
yliopistoon, josta valmistui filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi vuonna
1860. Poikamiehenä opiskellessaan Mechelin osallistui tunnollisesti
ylioppilaselämään ja tuli tunnetuksi myös seurapiireissä, koska hänet
tiedettiin aikalaisten mukaan sanavalmiiksi esiintyjäksi, ulkonäöltään
komeaksi, musikaaliseksi sekä lahjakkaaksi kirjoittajaksi. Mechelin suunnitteli
alkujaan opiskelevansa humanistisia aineita, mutta päätyi sitten kuitenkin
lukemaan lakia.
Vuonna 1838
perustetun Suomen Tiedeseuran notaarina ja sihteerinä Mechelin toimi vuosina
1860-1861, ja tämän jälkeen hetken aikaa Helsingin yliopiston konsistorin
amanuenssina. Ennen valmistumistaan keväällä 1864 lakitieteiden kandidaatiksi,
Mechelin ennätti vielä toimia tovin Blomqvistin yksityisen tyttökoulun
opettajana. Valmistuttuaan Leo Mechelin tuoreeltaan haki
apulaistoimistosihteerin virkaa Pietarissa Suomen valtiosihteerinvirastosta.
Virka jäi häneltä kuitenkin saamatta, mutta hän sai viran Viipurin hovioikeuden
auskultanttina. Samana vuonna hän otti vastaan kopistin toimen senaatin
talousosastolla ja tässä toimessa hän viihtyi vuoteen 1867 asti. Hieman ennen
valmisistumistaan yliopistosta Leo Mechelin oli kosinut kenraali Anders Edvard
Ramsayn tytärtä Augusta Ramsayta, mutta kenraali piti avioliittoa huonona
ajatuksena Mechelinin liian alhaisen syntyperän vuoksi. Kenraali Ramsay oli
vuonna 1836 hankkinut omistukseensa Munkkiniemen kartanon Helsingissä, jonka
siirsi poikansa Georg Edvard Ramsayn omistukseen vuonna 1861. Sairaanloinen
Georg Edvard päätti luopua kartanon maista vuonna 1910 – 517 hehtaaria – myyden
maat M. G. Stenius Oy:lle. Suvun haltuun jäi vain itse kartano, sen puisto ja
100 hehtaaria Rosaksen ja Skyttaksen tiloilta Konalasta. Sittemmin kartanon
maat ovat loputkin myyty pienemmissä erissä samalle ostajalle.
Kenraali Anders Edvard Ramsay.
Näin Leo
sitten avioitui kauppaneuvos Johan Henrik Lindroosin tyttären Alexandra
Elisabeth Lindroosin (1844-1909) kanssa syksyllä 1865. Vuonna 1862 kuollut kauppaneuvos
Lindroos oli Helsingin kaupungin rikkain porvari ja tällä järjestelyllä
Mechelin pääsikin kauppaneuvoksen kuolinpesänvarojen hoidon kautta
taloudellisesti riippumattomaan asemaan. Näin Leo Mechelinille avautui vaimon
perintörahain avulla aivan uudet näkymät maamme elinkeinoelämään ja
politiikkaan. Tuohon aikaan vielä äänioikeus oli sidoksissa varallisuuteen ja
valtuuston sekä porvarissäädyn vaaleissa sai enemmän ääniä suurilla tuloilla.
Mechelinin perhe asettui asumaan vuosikymmeniksi Helsinkiin Lindroosin
omistamaan kivitaloon osoitteessa Fabianinkatu 16 ja perheeseen syntyi vain
yksi tytär, Cely Mechelin (1866-1950). Elämänsä ehtoopuolen viime vuodet,
vuodesta 1902, Leo Mechelin asui tehtailija, kunnallisneuvos Fredrik Wilhelm
Grönqvistin (s. 5.3.1838 Helsinki ja k. 21.4.1912 Helsinki) teettämässä ja
vuonna 1883 valmistuneessa uusrenessassin tyyliä edustavassa talossa – talon
suunnitteli arkkitehti Theodor Höijer - Pohjois-Esplanadin ja Kluuvikadun
kulmauksessa osoitteessa Pohjois-Esplanadi 25-27. Grönqvist rakennutti myös
saman kadun varteen vuonna 1886 valmistuneen Hotelli Kämpin, jonka piirsi
samainen arkkitehti Höijer.
Alexandra ja Leopold Mechelin.
Grönqvistin talo Pohjois-Esplanadilla.
Leo
Mechelinillä oli mielenkiintoinen vaihe nuoruudessaan sanomalehtimiehenä. Suomi
otti ensi askeleitaan valtiollisessa heräämisessään ja Mechelin toimi
ruotsalaisten liberaalien ryhmässä sellaisten miesten kuin mm. Ernst
Linder, August Schauman, Carl Mannerheimin ja Carl Gustaf Estlanderin rinnalla.
Jo vuonna 1860 Mechelin
kirjoitteli Schaumanin toimittamaan Papperslyktan-lehteen ja syksyllä 1861
perustettiin Barometernin, jonka toimittajaksi Mechelin myös päätyi. Lehti oli
kuitenkin lyhytaikainen ja sen seuraajaksi perustettiin vuonna 1862 Helsinfors
Dagblad, ja tämän lehden hallituksessa ja omistajana Mechelin nähtiin vuoteen
1884 asti. Lehdessä hän kuitenkin toimi ainoastaan avustajana kirjoittaen
tarvittaessa ajankohtaisista aiheista.
Suomen
Yhdyspankki (SYP) perustettiin vuonna 1862 ja kauppaneuvos Lindroosin
kuolinpesästä tuli tämän Suomen suurimman liikepankin isoin osakkeenomistaja.
Mechelin pääsi Yhdyspankin johtokunnan jäseneksi vuosiksi 1867-1872 ja hänelle
myös tarjottiin pankin toimitusjohtajan virkaa, josta kunniasta hän kyllä
kieltäytyi. Mechelin oli vielä vuosina 1893-1896 SYP:n johtokunnassa sekä SYP:n
hallintoneuvoston puheenjohtajana vuodet 1898-1903. Leo Mechelin valitsi tietoisesti
akateemisen uran ja ahkeroitsi kahdessa vuodessa kaksi väitöskirjaa; hän
valmistui vuonna 1873 lakitieteen lisensiaatiksi sekä molempien oikeuksien
tohtoriksi ja hänet nimitettiin vuonna 1874 valtio-oikeuden professoriksi
Helsingin yliopistoon. Vuosina 1877-1882 hän hoiti lisäksi talousoikeuden ja
kansantaloustieteen professuuria samassa paikassa ja vuonna 1882 häntä
odottivat jälleen uudet haasteet, kun hänet nimitettiin senaattoriksi. Leo
Mechelinille lankesi myös useiden kauppaneuvos Lindroosin kuolinpesän
omistamien kartanoiden – kuten esim. Löyttymäen kartano Janakkalassa ja
Puotilan kartano Helsingissä – hoito. Kuolinpesältä hän osti itselleen vuonna
1868 Laitilan kartanon Hollolasta, jossa hän harjoitti myös suurmaanviljelyä.
Laitilan kartanon hän myi vuonna 1886 vaimonsa veljelle. Maanviljelysharrastus
vei Mechelinin vuosiksi 1870-1875 maanviljelysseurojen johtokuntiin sekä
Uudellamaalla että Hämeessä.
Knut Fredrik Idestam.
Suomen
suuriruhtinaskunta irtautui vuonna 1865 ruplan kurssista ja kiinnittyi hopeakantaan.
Vuori-insinööri ja filosofian maisteri Knut Fredrik Idestam (s. 28.10.1838 ja
k. 8.4.1916) oli Leo Mechelinin ystävä jo opiskeluajoista lähtien; he olivat
opiskeluaikanaan jakaneet yhteisen majoituksen. Idestam oli oppinut Saksassa
paperinvalmistuksen puusta ja vaikka tämä menetelmä jo meillä Suomessa
tunnettiin, oli Idestam ensimmäisen teollisen puuhiomon perustaja maassamme.
Tehdas pystytettiin vuonna 1865 Tammerkosken rantaan. Apteekkari Gustaf
Serlachius oli päässyt hiljalleen Idestamin suosioon eräänlaisena konsulttina
alkuun tutustuttaen vuori-insinööriin mm. Wilhelm von Nottbeckin – Nottbeck
toimi paitsi Finlaysonin puuvillatehtaan johtajana myös Yhdyspankin Tampereen
konttorin johtajana tuohon aikaan - ystävällisellä avustuksella. Serlachius
teki ensin Idestamin kanssa rohdoillaan kauppaa, mutta varsin pian hän alkoi
näkyä myös rakennusmestarin ominaisuudessa hiomolla. Puuhiomo käynnistyi
keväällä 1866 ja siellä työskenteli tuolloin noin kymmenisen työntekijää.
Idestam ei joutanut itse olemaan paikalla aina, sillä hänellä oli virka
vuorihallituksessa Helsingissä. Serlachius hoiti hiomon juoksevia asioita
paikallisesti; hänen apteekkinsa kautta maksettiin työmiesten palkat ja hiomon
laskut. Kesällä 1866 Frenckell alkoi julkaista ensimmäistä paikallislehteä
Tampereella viikottain ja tähän tarkoitukseen he tarvitsivat puupaperia
kustannussyistä. Näin he saivat Tampereelta tarpeeseensa edullisempaa
puupaperia, ja joulukuusta 1866 painettiin Tampereen Sanomat ensimmäisenä
sanomalehtenä puupaperille. Serlachius ryhtyi puuhiomon isännöitsijäksi ja
samalla opiskeli lähinnä käytännön kautta valmistusprosessin toimintaa
tehtaalla. Seuraavan tehtaansa Idestam perusti Nokialle vuosina 1868-69
hankkien yhtiönsä omistukseen Nokian kartanon maita. Vuonna 1871 hänen pystyttämistään
tehtaista tehtiin osakeyhtiö, Nokia Aktiebolag, jonka ensimmäisenä
toimitusjohtajana Idestam toimi aina vuoteen 1895 asti. Nokian perustamiskokous
järjestettiin 7.2.1871 Mechelinin kotona Helsingissä, jossa Leo Mechelin tuli
heti yhtiön hallitukseen toiseksi isoimpana omistajana Idestamin jälkeen.
Mechelin auttoi ystäväänsä järjestämällä rahoituksen anopiltaan, Cecilia
Lindroosilta, Nokian kartanon maiden ostoon. Kartanon konkurssihuutokaupassa
yritti G. A. Serlachius ostaa samoja maita, mutta Mechelin tarjosi Lindroosin
edustajana 85 000 markkaa Adolf Törngrenin konkurssipesälle maista saaden
ne omistukseensa. Perustamiskokouksessa Nokia osakeyhtiö osti taas kartanon
maat Lindroosilta. Nokian hallituksessa Mechelinin tehtävänä oli juuri rahoituksien
järjestäminen yhtiölle ja yhtiön hallituksessa hän istui siis vuosina
1871-1882, 1898-1903 – nämä vuodet myös hallituksen puheenjohtajana - ja vielä
vuodesta 1913 kuolemaansa asti. Mechelin oli viemässä Nokiaa vahvasti
vesivoimalla tuotettuun sähköntuotantoon, jota taas Idestam aikansa vastusti.
Nokia yhtiö tuotti Leo Mechelinille omistamillaan osakkeilla hyvin merkittävät
tulot.
Mechelinin aatelissuvun vaakuna.
Kiinnostuksesta
yhteisten asioiden hoitoon kertonee se, että Mechelin oli jo vuonna 1867
valtiopäivien suostuntavaliokunnan sihteeri. Porvarissäädyn edustajana hänet
valittiin vuoden 1872 valtiopäiville Helsingissä. Helsingin ensimmäiseen
kaupunginvaltuustoon ja sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Leo
Mechelin vuonna 1875. Keisari Aleksanteri II perheineen vieraili vuonna 1876
Helsingissä ja Mechelin isännöi kaupungin edustajana suurta teollisuusnäyttelyä
tuolloin. Tästä kiitoksena hänet aateloitiin 27.7.1876. Tämän jälkeen Mechelin
osallistui aatelissäädyn edustajana kaikille valtiopäiville aina vuoteen 1906
asti. Hän toimi useimmilla valtiopäivillä valtiovarainvaliokunnan
puheenjohtajana sekä kuului vuodet 1877-1882 Suomen Pankin valtuusmiehiin. Mechelinillä
oli laajat suhteet moneen suuntaan ja hän oli hämmästyttävän aikaansaapa
ihminen toimissaan; häntä kuvattiin erinomaiseksi puhujaksi ja puheiden
laatijaksi. Mechelin oli kultakomitean jäsen, kun sen ehdotuksesta vuonna 1877
Suomen markka sidottiin kultakantaan. Samana vuonna Mechelin laati valtion
ensimmäisen tulo- ja menoarvion, jonka käyttöönottoa oli myös itse ensin
ehdottanut. Vuonna 1879 hän johti komiteaa, joka luonnosteli elinkeinovapauslain
maahamme ja vuosina 1879-1880 hän johti suurta verokomiteaa. Vaikka hänet
tiedettiin pasifistiksi, hän laati myös vuoden 1878 asevelvollisuuslain
sisällön pääosat. Mechelinin laajoja taloudellisia taitoja ja teoreettista
tietämystä käytettiin paljon hyödyksi ja paljolti hänen ansiostaan oli mm.
Suomen obligaatiomarkkinoiden syntyminen 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä.
Mechelin teki
tohtorinväitöskirjansa Ruotsin valtaneuvoston asemasta Vaasa-ajalla. Vuonna
1873 julkaistussa väitöskirjassaan Om statsförbund och statsunioner hän
lanseerasi myöhemmin kansainvälistä huomiota saavuttaneen opin Suomen
perustuslaeista, jonka mukaan suvereeni valtio, Suomi, kuului Venäjään osapuolten
välisellä sopimuksella. Talous ja kulttuuri sitoivat Suomen länsimaihin ja
siksi Venäjästä erotettu kehitys taloudessa ja oikeusjärjestyksessä oli
lainsäädännöllä turvattava. Kansakunnan hyvinvoinnin lepääminen perustuslakien
varassa oli aivan keskeisiä kysymyksiä Mechelinille, jopa niin, että Mechelinin
aatelisvaakunassakin on tunnuslause: pro lege (lain puolesta). Mechelinille
kielikysymys ei ollut kovin tärkeä; ruotsinkieliset liberaalit arvostivat
paljon enemmän perustuslakien turvaamista, vallan keskittämistä erityisesti
valtiopäiville, yritteliäisyyden suosimista, vapaata kauppaa ja taloudellista
liberalismia sekä uskonnonvapautta. Rohkeasti Mechelin ajoi ensimmäisillä
valtiopäivillä juutalaisten maahantulokiellon poistamista, sillä näin hänen
mielestään Suomeen saataisiin oppineita ja taitavia juutalaisia talouselämän
palvelukseen. Juutalaiset saivat vasta vuonna 1917 kansalaisoikeudet maassamme.
Kielikysymys jakoi selkeästi fennomaanit ja ruotsinkieliset liberaalit;
Mechelin esitti väitöskirjassaan, että suomalaiset muodostavat instituutioihin
nojautuvan poliittisen yhteisön. Mechelin näki kansakunnan historiallisena ja
poliittisena toimijana, ei kansallisena, kuten fennomaanit tekivät.
Dagbladilaiset
liberaalit perustivat keskellä kieliriitaa Liberaalisen puolueen ja tämän
puolueen ohjelman laati pääosin Mechelin. Ohjelma julkistettiin 5.12.1880 ja se
oli laatuaan Suomen ensimmäinen kirjoitettu puolueohjelma. Siinä haluttiin
purkaa taloudellista sääntelyä, vaadittiin oikeusjärjestyksen turvaamista,
uskonnonvapautta, sananvapautta ja valtiopäivien aseman vahvistamista.
Kielikiistaa vähäteltiin ja toivottiin molemmille kotimaisille kielille
tasa-arvoista asemaa. Samoin vaadittiin Suomen ja Venäjän suhteiden
määrittämistä perustuslaeilla. Demokratian lisäämistä eikä äänioikeuden
laajentamista siinä ei esitetty. Liberaalinen puolue oli suosionsa huipulla
vuoden 1882 valtiopäivien vaaleissa; se menestyi kielipuolueita paremmin ja
pääsi enemmistöön porvarissäädyssä. Kenraalikuvernööri Fjodor Heiden nimesi
Mechelinin senaatin valtiovaraintoimikunnan apulaispäälliköksi. Samoissa
vaaleissa senaattiin pääsi myös fennomaanien johtaja, Yrjö Sakari
Yrjö-Koskinen. Kielimuuri jäi olemaan ja Liberaalinen puolue kuihtui ja katosi
nopeasti vuoden 1885 jälkeen; ruotsinkieliset liberaalit loikkasivat
svekomaaneihin, vaikka Mechelin olikin pitkään sitoutumaton.
Mechelinin
ura senaatissa jatkui mm. neuvottelijana Venäjän ja Espanjan välisestä
kauppasopimusta solmittaessa Madridissa vuonna 1887; Suomen ruhtinaskunnan
kauppavaihto Espanjan kanssa oli kolme kertaa suurempi kuin koko valtakunnan
yhteensä, siksi Mechelin oli Venäjän Madridin-lähettilään Mihail Gortšakovin
kanssa näissä neuvotteluissa. Tällä matkalla Mechelin vietti perheensä kanssa
Espanjassa puoli vuotta, josta itse neuvottelut veivät kaksi kuukautta. Sopimus
oli kuitenkin Suomelle sangen edullinen. Mechelin nimitettiin senaatin kauppa-
ja teollisuustoimikunnan johtoon vuonna 1888 sitä perustettaessa. Vähentääkseen
riippuvuutta Venäjästä ja parantaakseen ulkomaankauppaa talviolosuhteissakin
Mechelin oli tekemässä myös päätöstä Suomen ensimmäisestä jäänmurtajan
hankkimisesta, joka sitten toteutui vuonna 1890.
Theodor Bruun.
Ministerivaltiosihteeri,
todellinen valtioneuvos ja vapaaherra Theodor Bruunin (s. 18.5.1821 Hamina ja
k. 3.9.1888 Vehkalahti) nimenomaisesta pyynnöstä Mechelin kirjoitti professori
ja senaattori Karl Gustaf Ehrströmin (s. 17.3.1822 Turku ja k. 23.10.1886
Helsinki) sekä senaattori ja lainopin professori Robert August Montgomeryn (s. 29.6.1834
Kajaani ja k. 3.8.1898 Helsinki) kanssa esityksen Suomen valtio-oikeudellisesta
asemasta Venäjän viranomaisille. Esitys perustui oppiin Suomen valtiosta, joten
Bruun ja kenraalikuvernööri Heiden järkyttyivät siitä ja Heiden jopa kielsi sen
julkaisemisen. Vastavetona Haiden nimitti Alexander Bernhard von Weissenbergin (s.
1.12.1822 Helsinki ja k. 28.9.1901 Viipuri) johtaman komitean kokoamaan
voimassa olevat Suomen valtion oikeudellista asemaa koskevat säädökset.
Komiteassa istuivat senaattori ja juristi Nils Isak Fellman (s. 10.9.1841
Lappajärvi ja k. 28.10.1919 Helsinki), tuomari K. W. Nystén sekä professori Thiodolf
Rein (s. 28.2.1838 Helsinki k. 18.11.1919 Helsinki) ja valtio-oikeuden
professori Robert Fredrik Hermanson (s. 2.2.1846 Oulu ja k. 10.12.1928
Helsinki). Komitean sihteerinä toimi professori ja valtioneuvos Johan Richard
Danielson-Kalmari (s. 7.5.1853 Hauho ja k. 23.5.1933 Helsinki). Komitea jätti
mietintönsä senaatille loppuvuodesta 1886 ja ehdotti samalla siinä Suomelle
uutta hallitusmuotoa ja säätyprivilegiota perusteluineen.
Tästä
suivaantunut Leo Mechelin julkaisi omissa nimissä ulkomaille kohdennetun
julkaisun, ranskankielisen pamfletin, Précis du droit public du Grand-Duché de
Finlande (Piirteitä Suomen suurruhtinaskunnan valtio-oikeudesta). Esityksessään
hän tarkentaen ja laajentaen kehitteli väitöskirjassaan esittämäänsä
unioniteoriaa. Hän tähdensi, että keisari Aleksanteri I sitoutui Porvoon
valtiopäivillä vuonna 1809 Ruotsinvallan aikaisiin perustuslakeihin –
tunnustaen Suomen valtioksi – ja näin syntyi samalla myös hänen seuraajiaan
sitova valtio-oikeudellinen sopimus. Keisari saattoi olla yksinvaltias
Venäjällä, mutta Suomessa suurruhtinas vain Suomen perustuslakien varassa ja
rajoissa sekä säätyjen myötävaikutuksella. Näin hän esitti, että Suomi on
erillisenä valtiona ainoastaan reaali- tai personaaliunionissa Venäjän kanssa,
ei sen osa. Näin katsottuna myös helmikuun manifestikin voitiin tulkita
laittomaksi. Rahojaan säästämättä Mechelin käännätti esitelmäänsä useille
kielille ja levitti sitä tehokkaasti verkostonsa kautta ympäri Eurooppaa. Esitys
käännettiin myös venäjäksi ja Venäjällä se tietysti tulkittiin provokaatioksi.
Täysin varauksettoman tuen Suomessa Mechelin sai esitykselleen liberaalien
piirissä, mutta oppineita vastustajiakin löytyi riittämiin.
Mechelinin esitelmän saksankielinen versio vuodelta 1889.
Venäjä pyrki
saamaan Suomen tiukemmin otteeseensa korostamalla sen olevan osa emämaata.
Mechelin katsoi kuitenkin tiukasti, että Suomen laki- ja privilegiojärjestelmä
oli ehdoton kokonaisuus, jonka täytyy myös pysyä koskemattomana. Mechelin laati
senaatissa pääosin lausunnot, jotka vastustivat Suomen postin, rahan ja tullin
yhdistämistä Venäjän instituutteihin. Mechelin joutui protestiksi eroamaan
senaatista, kun postimanifesti annettiin heinäkuussa 1890. Samaan aikaan
korkeita virkamiehiä erosi viroistaan monia muitakin, mutta tällä teollaan
Mechelin kohensi merkittävästi osakkeitaan Suomen oikeustaistelun keulilla.
Venäjällä häntä pidettiin Suomen ”pääseparatistina”.
Nyt Leo
Mechelinillä jäi aikaa taas muihinkin rientoihin; hän palasi Helsingin
kaupunginvaltuuston johtoon sekä Yhdyspankin ja Nokian johtokuntiin. Mechelin
toimi aktiivisesti myös monien yhdistysten kautta, kuten Ekonomiska
samfundetin, Suomen Talousseuran ja Suomen taideyhdistyksen puheenjohtajana
vaikuttaen mm. Ateneumin taidemuseon valmistumiseen vuonna 1887. Ura
valtiopäivillä jatkui tietysti katkeamattomana ja sen lisäksi hänet nähtiin
kirkolliskokouksissa vuonna 1886 ja 1893 edustajana. Yksityisesti hän keskittyi
Suomen autonomian kiihkeään puolustamiseen ja propagandan tuottamiseen sekä sen
levittämiseen Euroopassa. Hän näyttäytyi varsinkin kotimaisen kuvataiteen ja
erityisesti ruotsinkielisten taiteilijoiden tukijana, mutta samalla haali
taiteilijoita oikeustaistelunsa tukijoiksi. Robert Konstantin Stigell (s.
14.5.1852 Suomenlinna ja k. 1.12.1907) oli esim. Mechelinin tukemia
taiteilijoita; Mechelin sai puheenjohtajana Helsingin kaupunginvaltuuston
tilaamaan taiteilijalta 4,5 metriä korkean pronssisen Haaksirikkoiset-patsaan
Helsingin Tähtitorninmäelle vuonna 1898.
Robert Stigellin teos Haaksirikkoiset vuodelta 1898 Helsingin Tähtitorninmäellä.
Mechelin näki
vakavana uhkana Suomen venäläistämisen ja hän halusi näyttää Suomen kuitenkin
länsimaisena sivistysvaltiona. Tämän vuoksi hän esim. toimitti ja julkaisi
vuonna 1893 kirjan Finland i 19:de seklet, joka suomennettiin nimellä Suomi
19:nnellä vuosisadalla. Kirjan kirjoittajat olivat lähinnä ruotsinkielisiä
kirjailijoita, taiteilijoita ja tiedemiehiä. Kirjan esipuheen kirjoitti Zachris
Topelius ja kirjan kuvittajana teki paljon töitä Albert Edelfelt. Jo seuraavana
vuonna kirjasta tehtiin käännöksiä useille kielille ja sitä myös alettiin
levittää tehokkaasti Euroopan sivistyspiireihin. Vuosina 1901-1906 Leo Mechelin
pääomitti Pariisissa ilmestynyttä kulttuurilehteä L’Européen, jota myös
suomalaiset olivat omistamassa. Lehti kuitenkin kaatui taloudellisiin
vaikeuksiin. Mechelin myös itse oli noihin aikoihin sangen ahkera artikkelien
kirjoittaja ulkomaisiin lehtiin – varsinkin Ranskassa.
Victor Napoleon Procopé.
Vuonna 1899
säätyvaltiopäivät kieltäytyivät hyväksymästä keisari Nikolai II:n antamaa uutta
asevelvollisuuslakia. Itse Mechelin vaikutti tuolloin säätyjen
asevelvollisuusvaliokunnassa ja hänellä oli jo etukäteen tietoa kenraaliluutnantti,
senaattori ja vt. ministerivaltiosihteeri Victor Napoleon Procopén (s. 5.8.1839
Mietoinen ja k. 23.9.1906 Pietari) välityksellä ”helmikuun manifestista”.
Mechelin laati säätyvaltiopäivien nimissä keisarille anomuksen muistuttaen,
että lainsäädäntöä Suomessa voisi muuttaa vain valtiopäivät. Mechelinin ideasta
laadittiin myös kompromissiehdotus, jonka mukaan Suomi tekisi oman
vapaaehtoisen asevelvollisuuslakinsa. Samalla keisaria vielä muistutettiin
Suomen perustuslaeista. Suureen adressiin kerättiin yhdessätoista päivässä yli
puoli miljoonaa nimeä ja nimien kerääjinä toimivat lähinnä ylioppilaat. Suuri
adressi oli vastalause keisarin helmikuun manifestille ja sen muotoilussa Mechelin
oli myös vahvasti mukana, kuten melkein kaikissa sortokauden alkuvaiheen
johtavissa oikeustaisteluissa. Varsinaista propagandatyötä keskittyivät
tekemään tohtori, kirjallisuushistorian tutkija ja myöhempi diplomaatti Jarl Werner
Söderhjelm ja kielitieteilijä ja myöhemmin professori Julio Nathanael Reuter
(s. 7.1.1863 Turku ja k. 9.1.1937 Helsinki), mutta Mechelin junaili komitean,
jonka tehtävä oli hankkia rahoitusta tehtävälle propagandatyölle Länsi-Euroopassa.
Kaikkiaan näitä Mechelinin masinoimia komiteoita oli seitsemän, ja Mechelin oli
itse mukana ainakin ulkomaisen propagandan toimikunnassa sekä venäläisessä ja
juridisessa toimikunnassa.
Passiivisen
vastarinnan puoltajat kokoontuivat Tuurholman kartanossa elokuussa 1901
kokoukseen ja täällä Mechelin sai tehtäväksi laatia keisarille
asevelvollisuusjulistusta vastustavan kansalaisadressin, johon sittemmin
kerättiin lähes puoli miljoonaa nimeä. Salaisen vastarinnan keskusorganisaatio
eli Kagaali perustettiin myöhemmin ja Mechelin komiteat tekivät tämän kanssa
yhteistyötä. Mechelin hieman vierasti vastarinnan johdon valumista Kagaalissa
nuorempien käsiin ja hänen ehdotuksestaan tammikuussa 1903 perustettiin ”vanhempien
neuvosto” keskittyen miettimään vastarintaliikkeen periaatekysymyksiä Kagaalin
muuten hoitaessa käytännön toimintaa. Mechelin itse tuli valituksi tähän ”vanhempien
neuvostoon” ja hänen tytär, Cely, toimi Kagaalin sisarjärjestössä,
naiskagaalissa.
Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov.
Kenraali ja
kenraalikuvernööri Nikolai Ivanovitš Bobrikov (s. 27.1.1839 Strelna ja k.
17.6.1904 Helsinki) vaati ja sai itselleen diktaattorin valtuudet keväällä
1903. Bobrikov karkotti perustuslaillisten johtajat maastamme samana keväänä ja
Mechelinkin Tukholmassa ollessaan julistettiin ei-toivotuksi henkilöksi
toukokuun alussa. Mecheliniltä katkaistiin hänen senaattorineläkkeen
maksattaminen, mutta hän pärjäsi vielä hyvin Nokian osingoillaan. Karkotettuja
valtiopäivämiehiä piti syyskuussa 1903 Tukholmassa ”Tukholman valtiopäivinä”
tunnetun kokouksensa, jossa Mechelin sai tehtäväksi johtaa komiteaa, joka pohti
mahdollista perustuslaillisten yhteistyötä Venäjän oppositiopuolueiden kanssa.
Hän alkoi määrätietoisesti solmia suhteita liberaalien johtajiin Venäjällä,
toivoen heidän vielä nousevan maassaan valtaan. Mechelin auttoi Venäjän
liberaaleja jopa laatimaan oman esityksensä Venäjän perustuslaeiksi. Kaikki
radikaali ja aktiivinen vastarintatoiminta oli Mechelinille vierasta; hän
luotti enemmän lain ja oikeuden voimaan ratkaista maltillisesti
yhteiskunnallisia riitoja. Aktivisti Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri
Bobrikovin kesäkuussa 1904 ja loppusyksyllä taas valtiopäivät kutsuttiin
koolle, ja maanpaossa olleet valtiopäivämiehet saivat palata jälleen
kotimaahansa.
Leo Mechelin
palasi 5.12.1904 Helsinkiin ja hänet otettiin siellä vastaan suurena sankarina
kansanjoukkojen hurratessa. Perustuslailliset saivat valtiopäivillä enemmistön
kolmessa säädyssä ja Mechelin nousi kolmen valiokunnan sekä erityisen valtion
tilannetta seuraavan valtuuskunnan puheenjohtajaksi. Mechelin laati jälleen
keisarille ”suuren anomuksen” laillisten olojen palauttamiseksi ja kävi
Pietarissa asioista neuvottelemassa. Maaliskuussa 1905 keisari pyörsi
määräyksensä asevelvollisuusasetuksen toimeenpanosta sotilasmiljoonia vastaan.
Näitä miljoonia maksettiin Venäjän keisarikunnalle vuoteen 1916 asti kaikkiaan
195 miljoonaa markkaa ja näiden vuoksi mm. Suomi välttyi osallistumasta
ensimmäiseen maailmansotaan osana Venäjän keisarikunnan armeijaa. Keisari myös
perui kenraalikuvernöörin diktaattorinvaltuudet. Mechelin ja perustuslailliset
taas joutuivat luovuttamaan Suomessa piileskelleitä opposition johtajia
Venäjälle rangaistaviksi.
Suurlakon
aikana 1.11.1905 Leo Mechelin luovutti sanelemansa julistuksen
kenraalikuvernööri Ivan Obolenskille, jonka perusteella keisari antoi
Marraskuun manifestin kolme päivää myöhemmin. Mechelin pystyi vakuuttamaan
Venäjän hallitsijat siitä, että Suomessa säilyisi vakaat olot ja sai nimityksen
senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi 1.12.1905. Oikeusosaston johtoon
nousi oikeustieteen professori ja Ruotsalaisen kansanpuolueen perustajia Rabbe
Axel Wrede (s. 16.7.1851 Anjala ja k. 16.2.1938 Anjala). Tämä
perustuslaillisista koottu senaatti – ns. Mechelinin senaatti – oli Suomen
ensimmäinen poliittinen hallitus, jolla oli edeltäjistä poiketen aito kirjoitettu
ohjelma. Tämän senaatin nimilista jätettiin sellaisenaan keisarin
hyväksyttäväksi ja tässä senaatissa oli ensi kertaa mukana sosiaalidemokraatti
Juho Kyösti Kari (s. 30.5.1868 Oulu ja k. 19.8.1921 Kotka), opettaja,
puoluesihteeri, valtiopäivämies ja senaattori. Vanhasuomalaiset näkivät
Mechelinin senaatin epäkansallisena ja taantumuksellisena ja työväestö oli
tyytymätöntä Mechelinin ja perustuslaillisten tapaan päättää suurlakko heidän
ohitse saatuaan omat vaateensa läpi.
Venäjällä
vapaamielinen kausi kesti vain tovin ja perustuslailliset olivat vuosina
1905-1906 suosionsa huipulla Mechelinin ja kenraalikuvernööri Nikolai Gerardin (s.
3.9.1838 ja k. 9.12.1929 Uusikirkko) ollessa vetovastuussa Suomessa. Tuon ajan
ehkä tärkein saavutus oli ns. yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteutuminen. Valtiopäiväjärjestys
takasi suurimmalle osalle kansaa äänioikeuden, mutta edelleen lain ulkopuolelle
jäi nimettyjä ryhmiä, joita olivat esim. vakinaisessa sotapalveluksessa olevat,
holhouksen alaiset, vaivaishoidon alaiset, kolmen edellisen vuoden aikana
henkikirjoittamattomina olleet, veronsa maksamatta jättäneet, omaisuutensa
velkojille luovuttaneet, kolmen edellisen vuoden aikana irtolaisuudesta
tuomitut, edellisen kuuden vuoden aikana vaalirikoksesta tuomitut ja tuomion
nojalla kansalaisluottamusta vailla olleet. Vaalilaki ja uusi
valtiopäiväjärjestys muokattiin komiteassa, jota johti Robert Hermanson; näin
saatiin äänioikeus naisille ja yksikamarinen eduskunta Suomeen. Kesällä 1906
toteutui Mechelinin senaatin hankkeista vielä laki lausunto-, kokoontumis- ja
yhdistymisvapaudesta, mutta toisaalta keisari jätti hyväksymättä painovapaus-
ja yhdistyslain sekä lain eduskunnan oikeudesta vahtia hallituksen toiminnan
laillisuutta. Mechelin helli myös ajatusta Suomen uudesta hallitusmuodosta,
jolla turvattaisiin Suomen perustuslait. Tämän hallitusmuodon tekstiä hän oli
hionut jo vuodesta 1904 lähtien ja hanketta auttoivat myös Wrede ja Hermanson.
Senaatin esitys saatiin hankkeesta kesällä 1907, mutta Venäjän pääministeri
Pjotr Arkadjevitš Stolypin (s. 14.4.1862 Dresden ja k. 18.9.1911 Kiova) ei
koskaan vienyt esitystä keisarille asti keisarin vallan rajoitusten vuoksi.
Ståhlbergin johtaman perustuslakikomitean työn pohjaksi tämä esitys kuitenkin
kaivettiin esiin vuonna 1917.
Suomen
ensimmäisissä eduskuntavaaleissa maaliskuussa 1907 vaalivoittajia olivat
sosiaalidemokraatit ja vanhasuomalaiset perustuslaillisten jäädessä vähemmälle.
Mechelinin senaattikin muuttui näin vähemmistöhallitukseksi. Keväällä 1908
sosiaalidemokraatit tekivät välikysymyksen hallitukselle saamattomuudesta
uudistuksissa ja Suomen aseman puolustamisessa ja epäluottamuslause meni
yllättäen läpi, kun vanhasuomalaiset äänestivät tyhjää. Senaatti tarjoutui
vapaaehtoisesti eroamaan, mutta keisari hajottikin ensin eduskunnan. Mechelin
ja perustuslailliset senaattorit saivat toukokuussa 1908 eron, koska heidät
haluttiin pois tieltä pian tämän jälkeen alkaneella toisella sortokaudella.
Valtiopäivä- ja ikämies Leo Mechelin.
Senaatista
eronnut Mechelin liittyi Ruotsalaiseen kansanpuolueeseen ja pääsi jälleen
vuoden 1910 vaaleissa eduskuntaan henkilökohtaisesti suurimmalla äänimäärällä. Eduskunnassa
hän toimi puhemiehenä ja perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana vuosina 1910 ja
1913. Hän toimi myös aktiivisesti rauhanliikkeessä ja otti osaa kansainvälisiin
rauhankongresseihin vuonna 1910 Tukholmassa ja vuonna 1912 Genevessä edustaen
Suomea. Genevessä hän toimi yhtenä varapuheenjohtajana ja sai kokouksen
antamaan Suomea tukevan julkilausuman, jonka merkitys jäi symboliseksi.
Kirjoittamista Mechelin jatkoi loppuun asti ja suunnitteli vielä kirjan
julkaisemista rauhankysymyksistä. Kuitenkin munuaistauti alkoi vaivata häntä
syksyllä 1913 ja Leo Mechelin kuoli 26.1.1914 Helsingissä. Hänet haudattiin
Hietaniemen hautausmaan multiin suuren väkijoukon seuratessa tilaisuutta ja
tämä hautajaistilaisuus nähtiin mielenosoituksena sortovaltaa vastaan.
Walter Runebergin patsas Mechelinistä Säätytalon edustalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti