Kirkkoherra Hugo Winter.
Joroisissa
16.10.1828 syntynyt - Joroisten kirkkoherra Gustaf Winterin ja Anna Gustava von
Essenin poika - Adolf Magnus Winter sai pappisvihkimyksen 18.12.1850 Porvoon
hiippakunnassa ja toimi pastorina sittemmin Porvoossa, Hartolassa ja
Viipurissa. Vuonna 1851 Adolf Winter saapui papiksi Hartolaan avustamaan
silloista kirkkoherraa Nils Robert Bonsdorffia ja täällä hän myös avioitui
kirkkoherra Bonsdorffin tyttären Julia Malvinan kanssa vuonna 1857. Kymmenen
vuotta myöhemmin Adolf Winteristä tuli Hartolan kappalainen ja vuonna 1877 hän
oli jo Hartolan kirkkoherra. Tänne hänen elämäntyönsä myös päättyi, kun hän
kuoli Hartolassa 18.10.1880. Winterin perhe asusti Hartolassa Savelan
pikkupappilaa ja sieltä perhe muutti isän tultua kirkkoherraksi 1877 isoon
pappilaan. Perheen yhdeksästä lapsesta seitsemän näki aikuisiän.
Kirkkoherra
Winterin kuoltua perhe vuonna 1883 muutti perheen isän hankkimaan Nipulan
taloon, jossa Julia Malvina elätti itsensä ja lapsensa maanviljelyllä. Ehkä
tunnetuin Winterin perheen lapsista on 17.10.1871 Hartolassa syntynyt ja 6.1.1951
Helsingissä kuollut Maria Winter, jonka paremmin tunnemme erittäin tuotteliaana
kirjailijana, Maila Talviona. Mailan sisar, Hedvig Elisabeth Winter, teki
pitkän päivätyön Lahdessa lastentarhanopettajana ja toinen sisar, Lydia
Augusta, avioiduttuaan miehensä Nikolai Dobrohotovin (muusikko ja
kapellimestari) kanssa pitivät Lahdessa Musiikki- ja taidekauppaa sekä
konserttitoimistoa. Nyt vietämme hetken kuitenkin 3.7.1866 Hartolassa syntyneen
perheen pojan, Hugo Winterin, jalanjälkiä seuraillen.
Winterin
perheen lapset perivät musikaalisuutensa perheen äidiltä, Julia Malvinalta.
Hugo Winter tunnettiin myöhäisikään saakka hämmästyttävän notkeasormisena
pianistina, joka mielellään soitti flyygelillään mm. Mozartin sonaatteja. Hänen
tiedetään taitaneen myös useiden muidenkin instrumenttien soittoa. Maila-sisarelle
vanhemmat sisarukset opettivat myös nuotinlukutaidon. Kuuluisat muusikot konsertoivat esim. hänen Kolkanniemen pappilassa järjestetyissä kotikonserteissa, mutta hän järjesti myös julkisia konsertteja, joista saarnastuolistaan kuulutti kirkkokansalle. Hugo Winter suoriutui
ylioppilaaksi Jyväskylän Lyseosta 26.5.1885, jonka jälkeen hän lähti lukemaan
teologiaa Aleksanterin yliopistoon, Helsinkiin. Papiksi hänet vihittiin
8.1.1890 ja pastoraalitutkinnon hän sai suoritetuksi 29.9.1892. Valmistuttuaan
hän toimi ylimääräisenä pappina Pyhäjärvellä, Hollolassa sekä Hirvensalmella. Vuoden
1894 toukokuun alusta lähtien Hugo Winter toimi Hollolassa toisena kappalaisena
ja toimensa ohessa hän hoiti Lahdessa kaikki tarvittavat kirkolliset
toimitukset.
Syksyllä 1894
pahasti velkaantunut Nipulan talo jouduttiin myymään ja Hugo Winter otti
äitinsä, Julia Malvinan luokseen asumaan Lahteen. Aluksi he asuivat vuokralla,
mutta vuonna 1899 Hugo Winter osti Lahden VPK:lta tontin Vuorikadun ja
Lahdenkadun kulmasta, jolle rakennutti talon. Talo tunnettiin pappilana ja
samaisessa talossa toimi myös vuodesta 1910 lähtien pastorinkanslia. Maria
sisar suoritti Helsingissä tyttökoulun ja palasi sieltä kotiin opettamaan
sisaruksiaan 16-vuotiaana. Tähän vaiheeseen ajoittuu hänen
kirjoitusharrastuksensa aloittaminen ja vuonna 1890 hän tapasi tulevan
miehensä. Hugo Winter toimi myös vihkipappina sisarensa, Marian, häissä
6.7.1893 Nipulan talossa, kun Maria ja kielitieteilijä J.J. Mikkola solmivat
avioliiton.
Kirkollisten
tehtävien ohella Hugo Winter oli tunnollinen rippikouluisäntä nuorisolle ja
tässä koulussa hänen toimestaan säilyi järjestys tiukassa hengessä.
Raamatunhistorian tueksi luettiin mm. Paavalin roomalaiskirje osin ulkoa ja
Katekismus oli luonnollisesti osattava kokonaan ulkoa. Vaikka virsiä oli
osattava myös, niin hengelliset laulut olivat rippikoululaisten ohjelmassa
Winterin laulattamana. Pastori Winter suhtautui myötämielisesti vapaakirkon
herätysliikkeeseen ja antoi tukensa tämän järjestämille tilaisuuksille. Hugo
Winterin aikoihin Lahteen saatiin ensimmäinen diakonissa, jonka palkkauksesta
huolehti paikallinen Diakonissayhdistys. Vuodesta 1903 alkoi myös lähetystyön
tukeminen Lahdessa ja muuttuihan Lahden kauppala kaupungiksi vuonna 1905. Hugo
Winteriä veti puoleensa myös sosiaalinen työ ja Lahdessa hän mielellään
vieraili työpaikoilla kutsuen seurakuntalaisia mukaan hengellisiin
tilaisuuksiin. Pastori Winter kutsuttiin jopa loppiaisena 1902 vihkimään Lahden
Työväenyhdistyksen Radiomäelle valmistuneen uuden talon. Hugo Winterin
aloitteesta sai alkunsa Lahden kristillinen työväenyhdistys vuonna 1906.
Hugo Winter rippikoululaistensa kanssa Kolkanniemen pappilan edustalla vuonna 1935.
Vuoden 1908
alusta aina vuoteen 1914 asti Hugo Winter hoiti Lahden kaupungin
vaivaishoitohallituksen puheenjohtajan ja sihteerin tehtäviä.
Vaivaishuoltohallituksen kokouksetkin hänen kaudellaan pidettiin vuoteen 1913
asti pastori Winterin kotona väliaikaisella kaupungintalolla vallinneen
tilanpuutteen vuoksi. Hugo Winterin jälkeensä jättämistä pöytäkirjoista ja
toimintakertomuksista käy julki hänen vaalineen vaivaishuoltohallituksen
työskentelyssä siveellisyyttä, raittiutta ja kristillisyyttä ja paljon
parannettavaa hän näki kaupungin yleisessä menossa: "Siveellinen elämä
paikkakunnalla ei ole ollut kiitettävä. Sitä todistavat monet törkeät rikokset
kuluneen vuoden aikana. – Ikävänä havaintona paikkakunnallamme ilmenee myös
kerjääminen, joka johtuu ainakin osaksi yleisen sivistyksen puutteesta.
Kerjäämistä on koetettu ehkäistä lähettämällä ruunun (valtion) kyydillä omille
paikkakunnille henkilöitä, jotka eivät ole täällä kirjoissa eivätkä ole voineet
itseänsä elättää. Ne isät, jotka ovat juomaria – ja niitä löytyy paljo – eivät
yleensä huolehdi perheistänsä." Vaivaisavun syynä työikäisillä nähtiin
työnpuute, "mutta monasti myös laiskuus, tuhlaavaisuus, juoppous y.m.
köyhyyden liittolaiset."
Lastensuojelu alkoi saada näihin aikoihin
myös kasvavaa huomiota: "Myöskin tapahtuu silloin tällöin, että perheen
isä poistuu ja lapset jäävät kurjuuteen. Ei ole se tähden ihmeteltävää, että
lapsiraukat ovat kiusatut kerjäämiseen. Tämän epäkohdan poistamiseksi olisi
yhteiskunnan toimittava siihen suuntaan, että raittiutta koetettaisiin edistää
vaikeuttamalla väkijuomien saantia ja harrastamalla kristillisyyttä, joka on
paras välikappale herättämään velvollisuuden tunnetta ihmisissä itseänsä ja
muita kohtaan." Lapsiperheen saivat tarvittaessa säännöllistä raha-apua
lasten hoitoa ja kasvatusta varten ja jos lapsen oli kuitenkin mahdotonta olla
perheen yhteydessä, vaivaishoitohallitus otti lapsen huostaansa ja sijoitti
lapsen mahdollisimman pian elätteelle. Jotkut lapset saivat paikan Lahden
Hyväntekeväisyysyhdistyksen ylläpitämästä lastenkodista. Lahden kaupunki
perusti oman vaivaistalon ja valtuuston päätöksellä helmikuussa 1913 oma
vaivaistalo ja mielisairaala päätettiin perustaa Launeelle kaupungin
omistamalle tiilitehtaan tontille vuoden 1914 alkuun mennessä. Lahden
seurakunta itsenäistyi 1.5.1916, mutta tuolloin Hugo Winter ei enää ollut sitä
näkemässä; hän aloitti 1.5.1915 Hartolassa kirkkoherrana ja kauppasi Lahteen
jääneen talonsa kruununvouti Iivari Tiusaselle.
Äiti Julia
Malvina seurasi jälleen Hugo Winteriä Hartolaan ja nyt hän pääsikin
79-vuotiaana takaisin tuttuun, entiseen kotiinsa, jossa hänen oma isänsä jo aikanaan
toimi kirkkoherrana. Julia Malvina kulkeutui vielä poikansa Hugo Winterin
mukana Saarijärvelle, kun Hugo Winter alkoi 1.5.1923 lähtien toimia
kirkkoherrana Saarijärvellä. Kodiksi Saarijärvellä muodostui Kolkanniemen
pappila, joka olikin Julia Malvinan viimeinen asuinsija ennen kuolemaansa
vuonna 1926. Kirkkoherra Winter sai Saarijärvellä toimiessaan rovastin
arvonimen vuonna 1929. Hugo Winter rohkeni avioitua vasta 63-vuotiaana
joulukuussa 1929 vuonna 1877 Hangossa syntyneen Gerda Elisabeth von Haartmanin
kanssa ja avioliittoa on kuvattu rauhalliseksi rinnakkaineloksi puolisoiden
kesken, sillä kirkkoherra Winterin kerrotaan kutsuneen vaimoaan "talon
toisen pään asukkaaksi". Gerda Winter vaihtoi paikkakuntaa Saarijärveltä
Helsinkiin, kun hänen aviomiehensä kuoli ja hän eli siellä aina vuoteen 1963
asti.
Vuonna 1927
Hartolan Koskipään kartanon omistaja ja Hugo Winterin sisar, Annie von
Gerdten-Boisman kuoli jättämättä rintaperillisiä ja näin sisarukset perivät
velkaisen ja mailtaan kuihtuneen kartanon. Maila Talvio innostui ajamaan
kartanon luovutusta Itä-Hämeen Museoyhdistykselle, mistä taas kirkkoherra Hugo
Winter ei kovin perustanut. Maila Talvio sai kuitenkin tahtonsa lävitse ja
veljensä koollekutsumassa huutokaupassa huusi Koskipään kartanon ne esineet
itselleen, joita Museoyhdistys piti tärkeinä ja lahjoitti ne sitten
Museoyhdistyksen käyttöön. Museoyhdistys otti vastatakseen myös kartanon velat
ja sai näin Koskipään kartanon omaan käyttöönsä. Velat maksettiin aikanaan
Maila Talvion keräämin lahjoitusvaroin pois.
Aivan oman
tarinansa muodostaisi kirkkoherra Hugo Winterin tekemät maailmanmatkat sekä
määrällisesti, että laadullisesti. Hän ennätti eläessään ilmeisesti muutamaan
kertaan kiertää maapallon ympäri
reissuillaan ja pappismatrikkelin todistuksen mukaan hänen ensimmäinen
ulkomaanmatkansa on tehty jo vuonna 1890. Saarijärven Sampo-lehden kustantama
ja Maija Länsisalon toimittama kirja "Maailmanmatkoiltani - Rovasti Hugo
Winterin matkakertomuksia vuosilta 1896-1925" on aivan oivallinen lähde
niille, jotka haluavat seurata Hugo Winterin itse kirjoittamia matkaraportteja
maailmanmatkoiltaan. Yhtenä motiivina näihin matkoihin on esitetty hänen
halunneen matkoillaan tutustua eri alueilla tehtävään lähetystyöhön.
Seurakuntalaiset pääsivät matkojen jälkeen myös nauttimaan näistä
matkakertomuksista, kun Hugo Winter järjesti eloisia tilaisuuksia kertoillen
matkojensa vaiheista. Osasta näistä tilaisuuksista kerättiin pääsymaksuja ja
näin kertyneet varat annettiin köyhien avustamiseen.
Kirkkoherra
Hugo Winterin täyttäessä 3.7.1946 kahdeksankymmentä vuotta julkaisi Saarijärven
Sampo-lehti artikkelin päivänsankarin elämästä. Aikalaisille lehti kuvasi
ihmisenä ja pastorina Hugo Winteriä seuraavin sanoin: "Rovasti Winterin
koko olemuksessa kuvastuu selvänä vanhojen kulttuurisukujen jälki. Hänellä on
perinteitä ja hän on persoonallisuus, jollaista ei enää meidän arkinen aikamme
synnytä. Rovasti Winterissä on arvokas katkelma kansamme mennyttä historiaa
elävänä keskellämme. Kun hänen kaltaisensa miehet ovat kerran poissa, olemme
lopullisesti keskellä nykyaikaisen elämän harmaata arkea.
Rovasti
Winter on liikkuessaan seurakuntalaistensa keskuudessa ja erikoisesti heidän
kodeissaan hienotunteinen ja varovainen. Hän koettaa varoa tarkoin
tunkeutumasta sinne, mihin ei ehkä ole täydestä sydämestä tervetullut. Tämä
hänen kultivoitu varovaisuutensa ei ole ehkä aina tullut oikein ymmärretyksi.
Mutta ne seurakuntalaiset, jotka ovat päässeet lähempään tuttavuuteen hänen
kanssaan, ovat pian saaneet todeta hänen herttaisen sydämellisyytensä ja
kiitollisuutensa vähimmästäkin.
Rovasti
Winter suorittaa sananjulistajan työtään täydestä sydämestään ja usein varmaan
sisäisen huonouden tunnossa. Tästä me seurakuntalaiset olemme saaneet
aavistuksen nähdessämme rovastimme heltyvän kyyneliin kesken julistustaan ja
kuunnellessamme hänen varoittavaa, kehoittavaa ja rohkaisevaa
julistustansa."
Aikalaisten
todistuksen mukaan jo Lahdessa Hugo Winter kulki katuja ajatuksissaan ja hieman
kumarassa asennossa eikä tunnistanut tai tervehtinyt vastaantulijoita.
Tunnolliseksi ja huolelliseksi hänet hankkeissaan tunnettiin sekä erityisen
täsmälliseksi varsinkin kellon suhteen. Tätä tarkkuutta ja täsmällisyyttä hän yritti
siirtää myös omiin seurakuntalaisiinsa, vaihtelevalla menestyksellä. Kodin
perintönä oli varmasti sekin, että Hugo Winter pysyi elämänsä ajan vankasti
ruotsinkielisenä ja -mielisenä, kotikielenä kun oli tietysti ruotsinkieli.
Kirkkoherra
Hugo Winter hoiti Saarijärvellä sitkeästi virkaansa, vaikka kirkkohallintokunta
oli 13.1.1947 suositellut hänelle eläkkeelle siirtymistä korkean iän vuoksi.
Hän itse pyysi ja sai luvan jatkaa kirkollisia toimituksiaan siten, että
viimeiseksi varsinaiseksi virkatehtäväksi jäi konfirmaatio 6.5.1948; ripille
pääsi tuolloin 188 ja kirkkopäiväkirjan mukaan kirkossa oli paikalla kansa 1400
henkeä. Tiettävästi viimeinen julkinen tilaisuus, mihin Hugo Winter osallistui
oli kunnanlääkäri Arvo Järvisen siunaus uudenvuodenpäivänä 1.1.1949. Nyt hänen
voimansa alkoivat nopeasti ehtyä sairauden vuoksi. Hän lähetti seurakunnalleen
vielä kynttiläsunnuntaina 6.2.1949 kirjallisen tervehdyksen, joka luettiin
tuolloin kirkossa. Sairauden runtelema Hugo Winter kuoli kotiinsa Kolkanniemen
pappilassa 23.4.1949 ja hänet siunattiin Saarijärven kirkossa perjantaina
29.4.1949. Hugo Winter sai hautapaikkansa synnyinkuntansa Hartolan
kirkkomaasta.
Suezin kanavaa pitkin Punaisellemerelle
Kauas merelle
näkyy majakan valo Suezin kanavan suusta. Tulemme iltamyöhällä Port Seidiin.
Tästä alkaa kuuluisa kanava. Olisi liian pitkällistä puhua tämän suurenmoisen
vesitien eri vaiheista. Olkoon kuitenkin muutamalla sanalla mainittu, mitä
vaikeuksia jättiläiskanavan rakentamisessa on ollut.
Työ, joka
uskottiin ranskalaiselle konsulille Aleksandriassa, Ferdinand de Lessepsille,
alkoi vuonna 1859 ja päättyi vuonna 1869. Noin 20 000 fellahia [egyptiläinen
maanviljelijä] oli alituisesti maata pois luomassa. Lisäksi käytettiin paljon
koneita työn helpottamiseksi. 1 600 kamelia kuljetti alituisesti juomavettä
työväelle. Taudit ja epäsuotuisa ilmanala vaikuttivat paljon kuolevaisuuteen.
Juomaveden
saantia varten rakennettiin sittemmin kanava Milistä Istmukseen. Työtä kesti
kaksi vuotta, ja tämän juomavesikanavan rakennustöissä oli koko ajan 15 000
miestä. Suurilla juhlallisuuksilla vihittiin kanava. Tilaisuuteen otti osaa
huomatuita henkilöitä kaikkialta maailmasta, mm. keisarinne Eugenie, Napoleon
III:n puoliso. Eräs nerokas merenkulkija on sanonut: "Kolumbus on etsinyt
meritietä Indiaan, Vasco da Gama on sen löytänyt, mutta Ferdinand de Lesseps on
sen luonut ja avannut."
Kanavan
merkitys on suuri. Se lyhentää etäisyydet lännen ja idän välillä. Kanavan koko
pituus on 160 kilometriä, syvyys yhdeksän metriä ja leveys 50-100 metriä.
Kanavan molemmissa päissä on sen rakentajan muistopatsas.
Kun laivaan
yöllä on otettu kivihiiltä ja muonaa, lähdetään aamulla eteenpäin. Suureksi
iloksemme tervehtii meitä pääskynen. Se viettää talvea Egyptissä siirtyäkseen
kesäksi Suomeen, jossa sen toivon näkeväni siihen aikaan kun palaan kotiin.
Kanava kulkee
aluksi Välimeren matalikkojen halki. Näillä vetisillä seuduilla näkee miljoonia
lintuja, eniten kahlaajia. Kantaran kohdalla on nykyisin rautatiesilta, jonka
yli junat kiitävät Egyptistä Palestiinaan. Ismaila, noin puolivälissä kanavaa,
on huomattavampi asema, josta rautatie vie Kairoon ja Sueziin. Sitten saavutaan
Timsajärvelle ja jonkun hetken kuluttua suurelle ja sitten pienelle
Katkerajärvelle. Toisinaan, kun järvet ovat suuria, laiva voi kulkea täydellä
vauhdilla. Vaikka kanavamatka voi tuntua yksitoikkoiselta, matkan varrella on
kuitenkin näkemistä ja vaihtelua.
Joskus pieni
karavaani sattuu olemaan leiriytyneenä erämaassa kanavan läheisyydessä. Teltta
on pystytettynä. Sen sisällä ja ovella asustavat sekä ihmiset että eläimet.
Kameli, "erämaan laiva", seisoo rauhallisena ja tyytyväisenä
isäntänsä lähellä. Laivan lähetessä joku nuorempi teltan asukkaista kiiruhtaa
juoksemaan pitkin kanavan reunaa ojennetuin käsin matkustajia kohti. Hänelle
viskataan laivasta appelsiineja, suurempia kuparirahoja ym.
Kanavan
eteläosassa erämaassa niin kutsutut Mooseksen lähteet muistuttavat meitä Israelin
lasten vaelluksesta korvessa. Me lähenemme Punaistamerta. Kaukaa häämöttävät
korkeat vuorien rinteet. Me saavumme Suezin ja niin on kanavamatka päättynyt.
Ellen muista väärin, oli laivan suoritettava kanavamaksuja noin 80 000 Suomen
markkaa ja kultakin matkustajalta kymmenen markkaa. Matka oli kestänyt noin 30
tuntia. Sittemmin olen pari kertaa myöhemmin kulkenut kanavan kautta, mutta yhä
joutuisammin. Viimeisellä kerralla viivyttiin ainoastaan noin 15 tuntia.
Matkani
Palestiinaan tein enoni professori Ernst Bonsdorffin seurassa. Matkaseurueeseen
liittyi kaksi suomalaista, jotka Egyptissä erkanivat meistä.
Venäjän
kautta kulkien oli hauska katsella tämän maan tapoja. Junassa oli toinen luokka
hyvä. Kuitenkin on tehtävä huomautus, etteivät venäläiset noudattaneet
puhtautta ja järjestystä samassa määrin kuin sivistyneet muissa maissa.
Junissa, laivoissa, hotelleissa, odotushuoneissa ym. sai kokea tätä.
Sain
käsityksen kuin olisi venäläisillä ainakin jossakin määrin ollut mielipide,
että kun jostakin oli rahan suorittanut, niin maksamisestansa oli myös
nautittava. Tähän sisältyi myös vapaus menetellä samoin kuin omassa kodissaan.
Sohvat junissa, huonekalut hotelleissa, vieläpä tapetitkin olivat täynnä jälkiä
likaisista jaloista, ruoasta jne.
Matkalla oli
huvittavaa katsella konduktöörejä. Heitä oli tavallisesti kaksi, ja asemalla
tuli vielä kolmaskin näitä toisia tarkastamaan. Huolimatta tästä lienee junassa
kuitenkin ollut niitä, jotka kulkivat ilman matkalippua...
Getsemane ja Öljymäki
Lähellä
olevista muistorikkaista paikoista mainittakoon Getsemane. Sinne tullaan
Damaskoksen portista vievää tietä myöten. Kidronin puron yli vie silta, ja
kohta Öljymäen puolella on tunnettu puutarha. Puro on tavallisesti kuivunut. Ainoastaan
talvella ja sadeajalla siinä on vettä. Tien varrella on monesti spitaalisia,
jotka pyytävät almua ohikulkevilta.
Getsemane on
muurien ympäröimä. Puutarhassa kasvaa muutamia sypressejä ja öljypuita. Joku
fransiskaanimunkki hoitaa puistoa ja sinne istutettuja kukkia. Jotenkin niillä
kohdin, missä nykyinen Getsemane on, voimme otaksua olleen paikan, missä Jeesus
rukoili ja kärsi sanomattomia tuskia meidän edestämme.
Kaupungin
eteläosassa Hinnom-laaksossa mäen rinteellä on Siloan lähde eli lammikko, jonka
vesi on likaista, mutta jonne monet kokoontuvat itseään pesemään. Vettä kun
yleensä on vähän, niin kelpaa tällainenkin, huonompikin vesi, jollaista meillä
ei koskaan käytettäisi pesemiseen. Siloan lammikolla kerrotaan Raamatussa
Jeesuksen parantaneen sokeana syntyneen miehen silmät.
Öljymäki on
korkein kohta Jerusalemin ympäristössä. Sen rinteellä kasvaa öljypuita. Kolme
tietä johtaa tänne. Oikeanpuoleinen tie vie Getsemanen ohitse, keskimmäinen ja
vasemmanpuoleinen suoraan itse korkeimmalle kohdalle. Öljymäelle on aikojen
kuluessa ja erittäinkin viime vuosina rakennettu monia armeliaisuuslaitoksia.
Olen muistavinani, että äsken avattu yliopistokin sijaitsee täällä.
Kun illalla,
auringon laskun aikaan seisoo Öljymäellä ja katselee Jerusalemia, niin kaupunki
näyttää hyvin juhlalliselta. Tuntuu ihmeelliseltä ajatellessa Jeesuksen
ratsastamista kaupunkiin. Hän katseli kaupunkia Öljymäeltä ja valitti sen
surkeutta, kun sen asukkaat eivät tunteneet etsikkoaikaansa. Muistojen kaupunki
on todella Jerusalem.
Muistorikas Beetlehem
Käännämme
katseemme nyt sitä paikkaa kohti, missä iankaikkinen valkeus sytytettiin. Ei
ole Beetlehem suuri, mutta sitä muistorikkaampi. Kaikesta ulkonaisesta
vähäpätöisyydestä huolimatta se on kuitenkin suuri.
Matka
Jerusalemista Beetlehemiin ei ole pitkä, ehkä noin 8-10 kilometriä. Seutu on
osaksi vuorista, mutta on myös viljavaa aluetta. Tien varrella kasvaa öljy- ja
viikunapuita. Siellä täällä on pieniä peltoja, joiden ympärillä on kiviaitoja,
samoin kuin meillä Savossa. Näitä peltoja katsellessa muistuvat mieleen
kertomukset Ruutista, joka poimi tähkiä Boaksen pellolta. Maantien vasemmalla
puolella on luostari, joka on pyhitetty Elian muistolle. Mielellään ajattelee
matkailija profeettaa, joka oli voimallinen sanoissa ja töissä.
Vähän matkaa
edessäpäin oikealla puolella tietä on muistopatsas eli oikeammin pieni
rakennus. Se on Raakelin hauta. Tämä on mieluinen muistopaikka sekä
juutalaisille että kristityille: Raakel kuoli ja hänet haudattiin Efratan tien
viereen. Ja Jaakob pani patsaan hänen hautansa päälle; tämä on Raakelin haudan
patsas hamaan tähän päivään asti. Kun Herodes Jeesuksen syntymän johdosta antoi
tappaa pienet lapset Beetlehemin ympäristössä, heräsi Raakel, ikään kuin olisi
noussut haudastansa tätä surkeutta valittamaan. Raakelin haudalta on enää lyhyt
matka Beetlehemiin. Pian olemme Jeesuksen syntymäkaupungissa.
Beetlehem on
rakennettu kukkulalle, tai oikeastaan kahdellekin ylävälle paikalle. Kaupunkia
ympäröivät laaksot - seutuhan on vuorista.
Monet muistot
liittyvät tänne. Täällä kulki Daavid paimenpoikana. Läheiseen laaksoon olivat
paimenet leiriytyneinä, kun he saivat enkelin sanoman Jeesuksen syntymästä.
Kaupungin
väestö on suurimmaksi osaksi kristityitä. He ovat ahkeria ja ovat osanneet
puolustaa itseään rosvoavia beduiinijoukkoja vastaan. Seutu on hyvin viljeltyä.
Vuorten rinteillä on terassimaisia pieniä peltoja ja vihertäviä puutarhoja.
Mehiläistenhoitoa harjoitetaan ja vahakynttilöitä myydään pyhiinvaeltajille.
Välimeren rannalta tuodaan simpukoita. Niistä valmistetaan monenlaisia
muistoesineitä, joita pyhiinvaeltajat ja matkustavaiset ostavat. Sellaisia
pieniä Beetlehem- ja Jerusalem-muistoja ostin minäkin. - Kaupunki on saanut
nauttia siunausta ehkä enemmän kuin muut seudut pyhällä maalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti