Seitsemän veljeksen ensimmäisiä painoksia.
”Jukolan
talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki
Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa
pellot, joissa, ennen kuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja.
Peltojen alla on niitty, apilaäyräinen, halki-leikkaama monipolvisen ojan; ja
runsaasti antoi se heinää, ennen kuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin
on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilusten ensimmäisen
perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison
jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta
jälkeentulevainsa eduista kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa
kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin
toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen
piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. – Ja tämä on niiden seitsemän
veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.
Veljesten
nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri
ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja samoin Timo ja Lauri.
Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja viisi vuotta, mutta Eero,
nuorin heistä, on tuskin nähnyt kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin
vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka
vielä on kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin.
Tämä jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa
hartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti
merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampun-karvainen tukkansa, jonka
karkeus etenkin Juhanilla on silmään pistävä.
Heidän
isänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen parhaassa iässään
äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa. Molemmat silloin, niin
metsän kontio kuin mies, löydettiin kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten
verisellä tantereella. Pahoin oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku
että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin
lävistämänä. Niin lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin
viisikymmentä karhua. – Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin työn
ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen johtoa, joutui rappiolle.
Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja kylvöön; sillä olivatpa he
perineet isältänsä saman voimallisen innon metsäotusten pyyntöön. He
rakentelivat satimia, loukkuja, ansaita ja teerentarhoja surmaksi linnuille ja
jäniksille. Niin viettivät he poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään
tuliluikkua ja rohkenivat lähestyä otsoa korvessa.
Äiti kyllä
koetti sekä nuhteilla että kurilla saattaa heitä työhön ja ahkeruuteen, mutta
heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastaus kaikille hänen yrityksillensä. Oli
hän muutoin kelpo vaimo; tunnettu oli hänen suora ja vilpitön, ehkä hieman
jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös hänen veljensä, poikien oiva eno, joka
nuoruudessaan oli uljaana merimiehenä purjehtinut kaukaiset meret, nähnyt monta
kansaa ja kaupunkia; mutta näkönsäpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi,
ja vietti ikänsä pimeät päivät Jukolan talossa. Hän silloin usein, veistellen
tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita, kirvesvarsia, kurikkoja ja
muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili sisarensa pojille tarinoita ja
merkillisiä asioita sekä omasta maasta että vieraista valtakunnista, kertoili
myös ihmeitä ja tapauksia raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuuntelivat pojat
kaikella hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mieluisasti
eivät he kuulleetkaan äitinsä käskyjä ja nuhteita, vaan olivatpa kovakorvaisia
vallan, huolimatta monestakin pieksiäis-löylystä. Useinpa kyllä, huomatessaan
selkäsaunan lähestyvän, vilkasi veliparvi karkutielle, saattaen tämän kautta
sekä äitillensä että muille murhetta ja kiusaa, ja sillä omaa asiaansa
pahentaen.”
Vuodesta 1858
lähtien Stenvall vietti päiviään veljensä Juhani Stenvallin Siuntiosta
vuokraamalla Purnuksen tilalla. Vuonna 1863 kirjailija Stenvall asettui
Siuntiossa jahtivouti Kareliuksen mökkiin asumaan ja vieraili vakituisesti jo
aiemmin tutustumansa Charlotta Lönnqvistin luona ruokailemassa. Pitokokki
Lönnqvist (s. 4.2.1815 Siuntiossa) oli Uudenmaan rakuunarykmentissä palvelleen
Jonas Lönnqvistin ja Maria Forsströmin toinen lapsi, mutta peri vanhemmiltaan –
vanhempi veli katosi – Bruses-nimisen sotilastorpan Siuntiosta Sjundbyn
kartanon mailta. Kesästä 1864 aina maaliskuuhun 1871 asti kirjailija Stenvall
asui täällä Siuntiossa Lönnqvistin sotilastorpalla ja täällä hän loi myös
keskeisen kirjallisen tuotantonsa. Hänen suosituin näytelmänsä, Nummisuutarit,
julkaistiin vuonna 1865 ja kaikkiaan näytelmiä hän ennätti kirjoittaa
viisitoista kappaletta. Laulun sanoiksikin hänet runonsa taipuivat, muistele
vaikkapa sellaisia runoja kuin Sydämeni laulu, Onnelliset, Metsämiehen laulu,
Keinu, Oravan laulu, Seitsemän miehen voima ja Mitä minä huolin.
Charlotta
Lönnqvistin motivaatiota ottaa kirjailija Stenvall elätettäväkseen on arveltu
joko täysin pyyteettömäksi tai toisen arvion mukaan Lönnqvist auttoi
kirjailijaa Adlercreutzien toivomusten mukaisesti. Charlotta Lönnqvist sai
toimeentulonsa järjestämällä pitokokinpalveluita häissä ja hautajaisissa
Siuntiossa ja lähialueilla. Vakiasiakkaina hänellä olivat Sjundbyn kartanon
Adlercreutzit sekä Raalan ja Espoon kartanot. Satunnaisia lisätuloja Lönnqvist
sai myös sudenpyynnillä. Olivatpa kirjailijan ja hänen mesenaattinsa välit mitä
hyvänsä, tunnusti kirjailija kuitenkin siltavouti Robert Kareliukselle
Lönnqvistin olevan liian vanha vaimoihmiseksi. Varsinkin kovina nälkävuosina
1867-68 Lönnqvistin torpassa majoitettiin monia muitakin ankarien olojen uhreja
ja osittain tämän vuoksi Lönnqvist ajautui itse taloudellisiin vaikeuksiin. Fanjunkarsin
torppa oli jo menossa pakkohuutokauppaan, kun kirjailija Stenvall tuli
Seitsemästä veljeksestä saamallaan 700 markan tekijäpalkkiolla pelastamaan
mesenaattiaan. Lisäksi tarvittiin vielä velkaa, jota takasi professori Thiodolf
Rein kirjailijamme pyynnöstä.
Kansalliskirjailijamme viimeinen asuinsija Tuusulan Syvälahdessa.
Tänne päättyi A. Stenvallin elämä 31.12.1872 klo 4 aamulla.
Pahasti
alkoholisoitunut kirjailija Stenvall pääsi Lapinlahden mielisairaalaan hoitoon
vuonna 1871, josta kotiutui veljensä Albertin luokse Tuusulan Syvälahden
torppaan. Kesällä 1872 Charlotta Lönnqvist kävi häntä siellä viimeisen kerran
katsomassa. Tässä vaatimattomassa mökissä kansalliskirjailijamme elämä päättyi
31.12.1872 klo 4 aamuyöllä 38 vuoden iässä. Kirjailija lepää Tuusulan
hautausmaalla ja Charlotta Lönnqvist sai kirjailijan kuoltua J. V. Snellmanin
pyynnöstä valtion eläkkeen itselleen. Lönnqvist kuoli Siuntiossa 27.4.1891 ja
hänet on haudattu perheen sukuhautaan Siuntion kirkon hautausmaalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti