Seitsemän veljeksen ensimmäisiä painoksia.

”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennen kuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niitty, apilaäyräinen, halki-leikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heinää, ennen kuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilusten ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa eduista kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. – Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.

Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa hartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampun-karvainen tukkansa, jonka karkeus etenkin Juhanilla on silmään pistävä.

 

Heidän isänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa. Molemmat silloin, niin metsän kontio kuin mies, löydettiin kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tantereella. Pahoin oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin viisikymmentä karhua. – Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen johtoa, joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja kylvöön; sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon metsäotusten pyyntöön. He rakentelivat satimia, loukkuja, ansaita ja teerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Niin viettivät he poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja rohkenivat lähestyä otsoa korvessa.

Äiti kyllä koetti sekä nuhteilla että kurilla saattaa heitä työhön ja ahkeruuteen, mutta heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastaus kaikille hänen yrityksillensä. Oli hän muutoin kelpo vaimo; tunnettu oli hänen suora ja vilpitön, ehkä hieman jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös hänen veljensä, poikien oiva eno, joka nuoruudessaan oli uljaana merimiehenä purjehtinut kaukaiset meret, nähnyt monta kansaa ja kaupunkia; mutta näkönsäpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi, ja vietti ikänsä pimeät päivät Jukolan talossa. Hän silloin usein, veistellen tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita, kirvesvarsia, kurikkoja ja muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili sisarensa pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta että vieraista valtakunnista, kertoili myös ihmeitä ja tapauksia raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuuntelivat pojat kaikella hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mieluisasti eivät he kuulleetkaan äitinsä käskyjä ja nuhteita, vaan olivatpa kovakorvaisia vallan, huolimatta monestakin pieksiäis-löylystä. Useinpa kyllä, huomatessaan selkäsaunan lähestyvän, vilkasi veliparvi karkutielle, saattaen tämän kautta sekä äitillensä että muille murhetta ja kiusaa, ja sillä omaa asiaansa pahentaen.”

Tässä talossa syntyi Nurmijärvellä Alexis Stenvall 10.10.1834.

Näinhän tunnemme Suomen kansalliskirjailija Alexis Stenvallin eli Aleksis Kiven pääteoksen – Seitsemän veljestä - lähtevän liikkeelle ja vievän imussaan. Teos näki päivänvalon vuonna 1870, kun se julkaistiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran voimakkaalla tuella, vaikka kirjailija ja suomen kielen professori August Ahlqvist (s. 7.8.1826 Kuopiossa ja k. 20.11.1889 Helsingissä) oli kirjallista teosta raskaasti arvioinut omassa kritiikissään. Kansalliskirjailijamme taas näki päivänvalonsa 10.10.1834 Nurmijärvellä Palojoen kylässä räätäli Erik Johan Stenvallin ja Anna-Kristiina Hambergin neljäntenä poikana; perheeseen syntyi vielä 13-vuotiaana nuorukaisena kuollut tytär, Agnes, vuonna 1838. Helsinkiin täytyi muuttaa koulun perässä 12-vuotiaana, mutta varojen niukkuus teki säännöllisen koulunkäynnin kirjailijallemme käytännössä mahdottomaksi ja koulusivistys oli katkolla vuonna 1852 hänen jättäessään koulun kolmanteen luokkaan. Yksityisesti hän kuitenkin jaksoi opiskella ja pääsi ylioppilaaksi syksyllä 1857.

Charlotta Lönnqvist.

 Siuntion Sjundbyn kartanon linna.

Vuodesta 1858 lähtien Stenvall vietti päiviään veljensä Juhani Stenvallin Siuntiosta vuokraamalla Purnuksen tilalla. Vuonna 1863 kirjailija Stenvall asettui Siuntiossa jahtivouti Kareliuksen mökkiin asumaan ja vieraili vakituisesti jo aiemmin tutustumansa Charlotta Lönnqvistin luona ruokailemassa. Pitokokki Lönnqvist (s. 4.2.1815 Siuntiossa) oli Uudenmaan rakuunarykmentissä palvelleen Jonas Lönnqvistin ja Maria Forsströmin toinen lapsi, mutta peri vanhemmiltaan – vanhempi veli katosi – Bruses-nimisen sotilastorpan Siuntiosta Sjundbyn kartanon mailta. Kesästä 1864 aina maaliskuuhun 1871 asti kirjailija Stenvall asui täällä Siuntiossa Lönnqvistin sotilastorpalla ja täällä hän loi myös keskeisen kirjallisen tuotantonsa. Hänen suosituin näytelmänsä, Nummisuutarit, julkaistiin vuonna 1865 ja kaikkiaan näytelmiä hän ennätti kirjoittaa viisitoista kappaletta. Laulun sanoiksikin hänet runonsa taipuivat, muistele vaikkapa sellaisia runoja kuin Sydämeni laulu, Onnelliset, Metsämiehen laulu, Keinu, Oravan laulu, Seitsemän miehen voima ja Mitä minä huolin.

 

Charlotta Lönnqvistin motivaatiota ottaa kirjailija Stenvall elätettäväkseen on arveltu joko täysin pyyteettömäksi tai toisen arvion mukaan Lönnqvist auttoi kirjailijaa Adlercreutzien toivomusten mukaisesti. Charlotta Lönnqvist sai toimeentulonsa järjestämällä pitokokinpalveluita häissä ja hautajaisissa Siuntiossa ja lähialueilla. Vakiasiakkaina hänellä olivat Sjundbyn kartanon Adlercreutzit sekä Raalan ja Espoon kartanot. Satunnaisia lisätuloja Lönnqvist sai myös sudenpyynnillä. Olivatpa kirjailijan ja hänen mesenaattinsa välit mitä hyvänsä, tunnusti kirjailija kuitenkin siltavouti Robert Kareliukselle Lönnqvistin olevan liian vanha vaimoihmiseksi. Varsinkin kovina nälkävuosina 1867-68 Lönnqvistin torpassa majoitettiin monia muitakin ankarien olojen uhreja ja osittain tämän vuoksi Lönnqvist ajautui itse taloudellisiin vaikeuksiin. Fanjunkarsin torppa oli jo menossa pakkohuutokauppaan, kun kirjailija Stenvall tuli Seitsemästä veljeksestä saamallaan 700 markan tekijäpalkkiolla pelastamaan mesenaattiaan. Lisäksi tarvittiin vielä velkaa, jota takasi professori Thiodolf Rein kirjailijamme pyynnöstä.

Kansalliskirjailijamme viimeinen asuinsija Tuusulan Syvälahdessa.

Tänne päättyi A. Stenvallin elämä 31.12.1872 klo 4 aamulla.

Pahasti alkoholisoitunut kirjailija Stenvall pääsi Lapinlahden mielisairaalaan hoitoon vuonna 1871, josta kotiutui veljensä Albertin luokse Tuusulan Syvälahden torppaan. Kesällä 1872 Charlotta Lönnqvist kävi häntä siellä viimeisen kerran katsomassa. Tässä vaatimattomassa mökissä kansalliskirjailijamme elämä päättyi 31.12.1872 klo 4 aamuyöllä 38 vuoden iässä. Kirjailija lepää Tuusulan hautausmaalla ja Charlotta Lönnqvist sai kirjailijan kuoltua J. V. Snellmanin pyynnöstä valtion eläkkeen itselleen. Lönnqvist kuoli Siuntiossa 27.4.1891 ja hänet on haudattu perheen sukuhautaan Siuntion kirkon hautausmaalle.

Kansalliskirjailijamme hautamuistomerkki Tuusulan hautausmaalla.